In God we trust

Teksti Christa Åkerman

Amerikkalaisten jumalien kymmenet läsnäolon muodot häkellyttävät protestanttisesta kulttuurista ponnistavaa pohjoismaalaista.

Amerikkalaiset uskovaiset muodostavat hyvin heterogeenisen ja värikkään ryhmän. Kymmenet eri uskontokunnat ovat katukuvassa äärimmilleen edustettuina. Valotaulut, messumainokset, lentolehtiset ja kirkollisten instanssien auki ammottavat ovet, portit ja holvikaaret saavat minut tuntemaan itseni lapseksi Linnanmäellä.

Olisi hauska käydä Jumala-kierros, napsia pala kaikista kakuista. Huutaa hallelujaa yhdessä laitoksessa, jammailla toisessa ja hiljentyä kolmannessa pyhätössä. Kaiken tämän tekisin opintomatkana uskontoihin ja mielenkiinnosta uskomisen prosessia kohtaan. Haluaisin tutustua siihen mykistävään voimaan, joka saa ihmisen niin pieneksi ja autettavaksi, mutta joka samalla voimauttaa niin kokonaisvaltaisesti.

Uskonnot, diktatuurit ja muu valtiovalta pystyvät halutessaan liikkuttamaan massoja yhtä helposti kuin raajat liikkuvat terveessä ihmisruumissa. Kiinnostavaa on se, kuinka individualistiksi itsensä tunteva massan rakennusaine luulee tulleensa kuulluksi ja siunatuksi ja se, kuinka merkityksellistä ihmiselle on pystyä luottamaan johonkin epäkonkreettiseen ja ylimaalliseen ainekseen. Pienen kalifornialaisen kylänraittia kulkiessani sain mahti-idean valokuvata kirkkoja ja tehdä kuvista kollaasi. Mahtava taidepläjäykseni jäi pariksi binaariluvuksi, sillä sen toteuttaminen olisi vaatinut valtavan muistikortin ja viikkoja, ellei kuukausia, aikaa. Siinä ajassa huvipuisto muuntuisi Pennywisen vartioimaksi vankilaksi.

Amerikkalaisten jumalien kymmenet läsnäolon muodot häkellyttävät vahvasti protestanttisesta maasta ja kulttuurista ponnistavaa pohjoismaalaista. Etenkin luterilais-körttiläisen maanläheisyyden lapsesta amerikkalaisten uskonnon ja uskovaisuuden pompöösi esille tuominen tuntuu vieraalta. En osaisi valita leiriäni, vaikka sitä vaadittaisiin. Valintansa kanssa pitäisi olla huolellinen, sillä uskontoryhmien välillä on brutaalia hierarkiaa. Arkielämän sekularismi ei toimi Amerikassakaan, ja uskonnon kautta identifioutuminen on normaalia ja luonnollista. Henkilökohtainen jumalsuhde saattaa olla kriittinen pariutumista ja minä-kuvaa määrittävä tekijä.

Ehkä hulluin esimerkki uskonnon uskomattomasta tärkeydestä arkielämässä on se, että elokuva-alan opiskelijoille opetetaan losilaisissa yliopistoissa hepreaa: onhan bisneksen ohjaksissa juutalainen yhteisö.

Samalla kun suomalaiset juoksevat kilpaa kirkkoa karkuun, noin 80 prosenttia amerikkalaisista tunnustaa kristillistä Jumalaa. Jos amerikkalaiselta yliopisto-opiskelijalta kysytään tämän suhdetta Jumalaan, suhde myönnetään iloisen avoimesti. Hartaan uskovaisen alta saattaa kuitenkin paljastua arka agnostikko, mikäli kaveruus kehittyy ystävyydeksi ja luottamus tuntuu kantavan tunnustukset. Helsingissä dialogi etenisi hieman toisin.

Kuulun edelleen epäcoolisti kirkkoon, vaikka koko ystäväjoukkoni on jo haistattanut instituutiolla pitkät. Suomessa olen uskovainen hihhuli ja Amerikassa olen epäilyttävä poikkeus, koska uskon sattumaan, en Jumalaan. Molemmissa maissa joudun selittämään suhdettani kirkkoon ja uskontoon. Usein jo kysymysten asettelu ahtaa minut mielipiteineni nurkkaan ja sanavalinnoista tulee bensaa jo sytytettyyn hihhulirovioon. Amerikassa olen moraaliton ja kuriton.

Kirkko tarjoaa monelle leipää, puhdasta vettä, humanitaarista apua sekä paikan missä hiljentyä hulluina vuosina. Kansainvälisen avun heikoin luonteenpiirre on kristinuskon levittäminen, mutta tässä tapauksessa mielestäni keinot pyhittävät tarkoituksen. Länsimaalainen ajattelutapa on elitistinen ja paternalistinen suhteessa kolmansiin maihin. Aivopesu ja manipulaatio eivät ole absoluuttista tai väistämätöntä vaan väitän, että etiopialainen pystyy pureksimaan uskoaan ja maailmankatsomustaan siinä missä suomalainenkin.

Suomenruotsalainen taistolais-körttiläinen perhekulttuuri ei ole ottanut minulta mitään sielullista pois, päinvastoin. Se on laajentanut maailmankuvaani ja vähemmistökompleksiin kasvaneena on syntynyt myös luonnollinen tarve pitää pienempien ja heikompien puolta. Sukutaustani ei ole ennalta määritellyt uskoni astetta tai olemassaoloa, vaan olen läpikäynyt saman myöhempien aikojen tieteellisen heräämisen kuin moni muukin rippikoulun käynyt passiivinen kirkon jäsen. Suhteeni uskontoon ja uskovaisiin on kompleksitonta ja yksinkertaista. Mielestäni kaikilla on vapaus allekirjoittaa itse omat sopimuksensa.

Suomalainen valtavirta-luterilainen on hiljainen, käy salaa kirkossa, hakee ja ehkä saa Jumalalta oman elämänsä rakennusaineita, mutta ei perusta elämäänsä tai määrittele itseään ainoastaan uskon kautta. Amerikkalaiseen uskonsisareensa verraten suomalainen on uskossaan diskreetti, yksityinen henkilö. Amerikkalainen uskontokulttuuri on neonvaloinen, värikäs, äänekäs ja julkinen, kun suomalainen on ruoholta haiseva, harmaa ja henkilökohtainen. Yhtä erottavin adjektiivein – joskin yleistäen – voisi luonnehtia näiden kahden kansan mentaliteettia.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä