Teksti Evi Ekroos

Toisaalta Afrikka on ihmiskunnan kehto, toisaalta kaatopaikka.

Neljä kuukautta elämää Gambiassa on takana, ja muutama kuukausi vielä edessä. Kokemuksen voisi helposti tiivistää yhteen lauseeseen: Ihan kaikki on mahdollista Afrikassa. Toisaalta Afrikka on ihmiskunnan kehto, toisaalta kaatopaikka. Sieltä voi löytää runsaimmat maat, mutta myös likaisimmat vedet.

Tuntuu, että ihmisillä on täällä hyvin selkeä ymmärrys elämästä; kaiken takana on ihmismieltä suurempi voima, joka pitää asiat koossa, eikä ihmisen ole tarvetta kuin antaa tuon voiman kantaa eteenpäin. Kyse ei ole pelkästään uskonnollisen yhteiskunnan luomasta ajattelutavasta vaan luottamuksesta ja uskosta itse elämään. Yhteys luontoon ja elämän kiertokulkuun on kaukaa esi-isiltä peritty taito, joka edelleen on erottamaton osa afrikkalaisten arkipäivää. Tosiasia on, että ihmisillä täällä on harvoin sen suurempia ongelmia, satunnaiset koettelemukset vain kuuluvat elämää. Sano vain: ”No problem”, ja osaat jo paikallisen small talkin alkeet sekä omaat oikeaoppisen elämänasenteen.

Tässä yksinkertaisuudessa on jotakin taianomaista, ja se toimii itselleni kuin herätyskellona kerta toisensa jälkeen. Kaikki oppi, jonka ihmiset täällä ottavat on välittömästä ympäristöstä, suoraan kokemuksesta, jossa ei ole selittelyille tai liioille pohdinnoille sijaa.

Kun ajatukset eivät kontrolloi koko ajan kaikkea, selkeä ja yksinkertainen totuus voi lävistää ihmisen koko olemuksen: Kun teet hyvää, hyvä seuraa, kun jaat, saat takaisin. Siksi hyväsydämisen ihmisen tunnistaa Afrikassa jo kaukaa, hyvyys on arvo itsessään, eikä hyvä voi koskaan olla pahaa. Siinä missä länsimaissa on tapana piiloutua älykkyyden ja sivistyksen taakse, on täällä tapana katsoa oppineisuuden ohi, suoraan sydämeen. ”Sydämestään ihminen tunnetaan, ja siellä hänen tekonsa punnitaan.”

Hyvä on Afrikassa todellakin hyvää, mutta sama pätee myös toisinpäin. Tuskin missään on mahdollista nähdä ihmisluonteen typeryyttä ja julmuutta yhtä selvästi ja teeskentelemättömänä kuin Afrikassa. Välillä tuntuu, ettei mikään ole Afrikassa pyhää, ihmiset ovat toisinaan röyhkeitä ja häikäilemättömiä kuin luolamiehet, yksilöllisyys ei merkitse mitään, lauman totuutta seurataan sokeasti, ja kaikkialla nähdään vain mahdollisuus saada itselleen jotakin.

”Anna, anna, anna”, on yleisin tervehdys, jonka valkoinen ihminen erityisesti kaupungin kaduilla kulkiessaan kuulee, eikä muukalaista epäröidä tulla repimään hihasta kovinkaan ottein. Raha on täällä ihmisten suurin huolenaihe ja tubab on kuin synonyymi pankkiautomaatille.

Toisaalta taas, en eläissäni ole tavannut niin anteliaita ja huolettomia ihmisiä kuin Pakau Penkun kylässä asuessani. Mitä tahansa ihmisillä on, se on jaettavaksi, ja huolimatta siitä mitä ympärillä tapahtuu, usko elämään ei horju.

”Tänään olen iloinen, mutta kuka tietää, vaikka huomenna minun pitäisi itkeä surusta. Sellaista on elämä, kulkemista maailmassa edestakaisin, ylös ja alas”, toteaa eräs kyläläinen ja hymyilee.

Afrikka saattaa olla jonkin asteen kehitystä Eurooppaa jäljessä, mutta jostain syystä täällä tunnutaan tietävän mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Tuntuu kuin onnellisuuden taito kumpuaisi syvältä kansakunnan rakenteesta, se on kuin yhteinen sopimus.

Median luoma kuva Afrikasta meille länsimaalaisille on kuitenkin jotakin aivan muuta, tuskin koskaan näkee kuvia hymyilevistä lapsista, tai onnellisesta perheestä Afrikassa. Sairautta, sotaa ja kurjuutta sen sijaan kuvataan mainostamiseen asti. On varmasti olemassa kymmeniä ”auta Afrikkaa” -rahastoja ja -järjestöjä, mutta vain harvat niistäkään keskittyvät jakamaan mahdollisimman monipuolista ja kattavaa informaatiota tuosta salaperäisestä maanosasta, josta kaikkien ihmisten huhutaan alun perin olevan kotoisin, mutta jonka vain harvat todella tuntevat.

Tuntuu, ettei afrikkalaisten suurin ongelma piile edes aineellisen hyvinvoinnin tai koulutuksen puutteessa, vaan yrityksessä kopioida länsimaalaista ajattelutapaa ja elämäntyyliä. Sama mikä pätee yksilöön, pätee varmasti myös yhteiskuntaan: On mahdotonta olla onnellinen, jos ei uskalla olla oma itsensä ja seurata omaa polkuaan. Afrikka ei koskaan voi olla Eurooppa, sillä on omat tapansa toimia, ja sen viisaus ja voima lepää sen ikiaikaisessa viisaudessa, yhteydessä luontoon ja ympäristöön sekä yksinkertaisessa arvomaailmassa, jonka läntinen maailma on jo kenties kokonaan unohtanut. Se miltä Afrikka länsimaalaisen silmin televisioruudun läpi katsottuna näyttää, ei todella ole koko totuus. Afrikka on paljon muutakin kuin köyhyyttä, kärsimystä ja villieläimiä.

Afrikka on vastakohtaisuuksien maanosa, jossa elääkseen on sukellettava syvälle elämän ja ihmisyyden pohjavesiin. Toisaalta se on koruton ja paljas, toisaalta salaisuuksia täynnä. Ennen kaikkea se haastaa kokemaan asioiden yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden. Tämän kakun päällä ei ole kirsikoita tai kermaa, vaan se on kokonaan vailla kuorrutusta, ja valmistettu vain välttämättömimmistä ainesosista. Makukaan ei ole aina kummoinen, mutta kakun sisässä piilee jotakin, jonka vuoksi sitä kannattaa syödä. Se on elämä itse, kaikessa alkukantaisessa voimassaan, puhtaudessaan ja karkeudessaan. Aarre, jonka todellisen arvon ymmärtämiseen voi kulua monta kiloa jauhoja, sokeria ja litroittain vettä, mutta jota kerran maistettuaan, ei koskaan halua lopettaa leipomista.

Elämän salaisuus piilee vastakohtaisuuksissa, ja tasapaino vastakohtien välillä on avain paranemiseen, totuuteen ja onnellisuuteen. Afrikassa valkoihoisena eläminen ja työskenteleminen on tasapainoilua joskus räikeiltäkin vaikuttavien äärimmäisyyksien välillä, se on sillan rakentamista kahden erilaisen maailman ja mantereen välille. Ennen sillan valmistumista ja tasapainon löytymistä on kamppailtava, paistateltava päivää auringossa, saatava ja menetettävä, pelattava peliä elämän sokkeloissa, mutta syvällä siellä missä sydän lyö, sykkii yksinkertainen totuus: Kaikki elämä on pohjimmiltaan samasta lähteestä, ei ole eroa mustan tai valkoisen, köyhän tai rikkaan, kärsivän tai onnellisen välillä. Kaksi maailmaa on kerran oleva yhtä.

ApuPaku-tiimi pitää oppitunteja Pakau Penkun kylässä.