Teksti Kirsi Koivuporras

Hiv-positiivisen puheenvuoro, 50000–500000 kwachaa.

Olen viime aikoina pohtinut usein ihmisten mahdollisuutta saada tai hankkia tietoa. Pohdinta liittyy läheisesti siihen tosiasiaan, että köyhässä maassa kaikki maksaa. Harvojen saatavilla olevien ilmaisten palveluiden takana on useimmiten, tosin ei aina, ulkomainen rahoittaja.

Ensimmäisenä esimerkkinä toimikoon Lusakan kunnallinen kirjasto, jonne ei pääse edes istumaan, jos ei ole maksanut jäsenmaksua. Maksu on pieni, mutta voi silti muodostua kynnyskysymykseksi. Kävin kirjastossa utelemassa mahdollisuutta järjestää verkko-opetusta kirjaston nettikahvilassa. Kävi ilmi, ettei kahvila ole juuri nyt toiminnassa, joten mieleeni putkahti kysäistä, voisiko kirjaston tiloja muuten käyttää. Väsyneen oloisen kirjastonhoitajan viitatessa jäsenyysmaksuihin tunsin olevani hemmoteltu ja naiivi, kun oletin, että totta kai kirjastopalvelut ovat ilmaisia.

Lusakassa tunti nettiaikaa maksaa keskimäärin 9000 kwachaa, noin 1,5 euroa. Summa tuntuu pieneltä, mutta samasta rahasta kilpailee monta muuta tarvetta. Eikä Googlen tunteminen ymmärrettävästi tunnu kovin merkitykselliseltä, jos perustarpeetkaan eivät täyty.

Toisaalta taas mietin sitä määrää tietoa, mikä netissä on saatavilla niin paljon halvemmalla, kuin esimerkiksi kirjakaupoissa. Kirjat maksavat Sambiassa saman kuin Suomessa, joten ne ovat hyvinvoivien etuoikeus. Toisaalta netin käyttö ja tiedonhaku vaativat taitoja, jotka nekään eivät ole kaikkien ulottuvilla.

Aikuisväestöstä suurin osa ei osaa käyttää tietokonetta. Julkiseen opetukseen tietokoneet tekevät vasta tuloaan. Tässäkin tosin rahalla saa, sillä yksityiskouluissa tietokoneopetusta on järjestetty jo 1990-luvun lopulta lähtien.

Lusakassa lähes kaikilla on kännykkä. Se onkin nettisurffailun ykkönen, sillä verkon käyttö puhelimella on huomattavasti halvempaa kuin nettikahvilassa. Tosin sekin maksaa ja mobiilisurffailussa on omat rajoitteensa. Yhdyn kuitenkin niiden ihmisten joukkoon, jotka uskovat mobiiliteknologian mahdollisuuksiin tarjota tasa-arvoisempia ja oppimista edistäviä palveluita.

Pinnalta voidaan astua syvemmälle koulujärjestelmän syövereihin. Vuodesta 2002 perusopetus on ollut Sambiassa ilmaista. Tämä on ollut suuri askel eteenpäin. Täysin ilmaista koulunkäynti ei kuitenkaan ole, sillä ostoslistalla ovat pakollinen koulupuku, oppikirjat ja tarvikkeet sekä mahdolliset matkakustannukset.

Etenkin maaseudulla kouluverkko on harva ja pitkästä matkasta muodostuu osalle lapsista ylipääsemätön este koulutiellä. Maaseudun kouluista 2/3 on vailla sähköä. Tietokoneet ovat vielä kaukainen haave, etenkin kun ensin pitäisi saada riittävästi kirjoja ja oppimateriaaleja. Toisen asteen koulutus maksaa ja jälleen kerran maaseudulla on pulaa myös oppilaitoksista. Sambialaisista vain noin 20 prosenttia on käynyt toisen asteen koulun.

Kunnia täytyy kuitenkin antaa niille järjestöille ja yhdistyksille, jotka tekevät ilmaista tiedotustyötä. Saimme esimerkiksi juuri sovittua kahdesta opetuskerrasta, joihin tulee Zambia Civic Education Associationin kouluttaja puhumaan kansalaisoikeuksista työpaikkani opiskelijoille. ZCEA puoleen voi myös kääntyä lakia koskettavien kysymysten kanssa. Neuvonta on ilmaista. Sambialaisen sympaattinen nuori nainen toimistossa totesi iloisesti, että ”tämähän on meidän työtämme”.

Samankaltaisessa asiassa olen kuitenkin kohdannut myös päinvastaisia asenteita.

Järjestämme parhaillaan myös hiv/aids-aiheista tapahtumaa, jonka tarkoituksena on valistaa opiskelijoita. Konseptiin kuuluu yhteisöteatterin hiv-aiheinen draamaesitys ja hiv/aids-järjestössä vaikuttavan hiv-positiivisen henkilön puheenvuoro. Oletin, että mukaan pyydetyt tahot esiintyisivät tapahtumassa ilmaiseksi, koska hiv/aidsista valistaminen on kyseenomaisten toimijoiden päätehtävä.

Lasku tapahtumalle näyttää kuitenkin kirivän ainakin 300 000 kwachaan, noin 50 euroon. Hiv-positiivisen puheenvuoron hinnaksi annettiin ensin 500 000 kwachaa, mikä on reilut 80 euroa. Tästä he suostuivat tiputtamaan puoleen. Kollegalla on kuitenkin hiv-positiivinen tuttu, joka lupasi tulla puhumaan nuorille 50 000 kwachalla. Draamaryhmä puolestaan pyytää itselleen vähintään 250 000. Verrokiksi voin kertoa, että Kanyama Youth Programmen opettajat tienaavat kuukaudessa 800 000 kwachaa.