Rumasti pukeutumisen vapaus

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Laura Rantanen

Tällä kertaa maalainen kävikin kaupungissa & teki arkisen pienen havainnon.

On ollut kaikenlaista. Syksyinen aurinko, 1 vuotta täyttänyt ihana, joka hymyilee viiden hampaan hymyään ja taapertaa ympäriinsä raidallisessa villapuvussa. Toisaalta Kansallisteatterin Paperiankkurin masentava todellisuus, sen sydämeen möykkyävä ahdistus. Presidentinvaalit, jotka eivät saa minua innostumaan. Väyrynen, hei c’mon. Ja vielä ihmetellään, kun ihan kaikki nuoret eivät innostu puoluepolitiikasta. Luomumatkailuideointia, joka lyö sisäiset lieskani takuulla ulkoisin silminkin tarkasteltaviksi. Lasten iltakylpyjä. Sienikastikkeita. Lampaille heiniä. Sitä onnellista tavallista.

Minulta tilattiin tämä blogi, jotta kertoisin maalaiselämästäni. Juuri siitä tavallisesta onnellisesta. Mutta tällä kertaa maalainen kävikin kaupungissa ja teki arkisen pienen havainnon. Se tapahtui aamubussissa. Jo espoolaisella bussipysäkillä näin kaunokaisen. Pieni, siro, elegantti eurooppalaiselokuvien kaunotar, jonka vain hennon pehmeä tukka paljasti suomalaiseksi. Minulla oli aikaa ihastella hänen virheetöntä ulkoasuaan, josta huolehtimiseen menee varmasti paljon aikaa. Laadukkaan näköiset, mustat ja kiiltävät korkonilkkurit pilkistivät sääriä nuolevien mustien housun lahkeiden alta. Musta villakangastakki oli vyötetty kapealle uumalle kuin joku muu olisi sen siihen köyttänyt ja olalla roikkui laukku, jonka hintaa en uskalla arvailla.

Bussiin noustessamme mietin, että millaiseen työpaikkaan matkusti huoliteltu nainen, jonka ylipitkäksi leikattu vaalea polkkatukka näytti lokakuun tuulessakin vasta harjatulta. Könysin puurotahraisessa takissani takapenkille ja koin ilmestyksen. Linja-auto oli täynnä bussipysäkkikaunottaren klooneja. Hän oli istuutunut eteeni niin itsensä näköisen naisen viereen, että vain vaivoin pystyin erottamaan heidät toisistaan. Naisten tukat oli saksittu aivan saman pituiseksi. Hillityn mittaisissa kynsissä oli ranskalainen manikyyri. Mustat rahalta tuoksuvat vaatteet – ja ne korkonilkkurit/saapikkaat. Heitä löytyi kummaltakin puolelta käytävää, bussin takaosasta etuosaan asti.

The Stepford Wives? Espoo? Mikä tämän ilmiön aiheutti? Naisten painoindeksi oli silmämääräisesti häkellyttävän alhainen, tuskin ihan pienin ponnisteluin. Minulla oli röntgenkatse. Näin heidän vaatteidensa läpi. Ei yhtään ylimääräistä ihokarvaa. Hoidetut kädet levittämässä salaattiruokavaliolla(?) ja tiukalla kuntoilulla pikkuisina pidetyille vartaloille hintavia ja tuoksuvia ihonhoitotuotteita. Muistin Ally McBealin 90-luvulta. Häntä kutsuttiin tikkukaramelliksi, sillä pää näytti suhteettoman suurelta anorektisen vartalon jatkeena. En väitä, että kaikilla bussin naisilla olisi ollut syömishäiriö. Mutta väitän, että viimeistelty ulkonäkö vaatii aikaa ja vaivaa. Uhrauksia? Ehkä tukun rahaakin?

Kukaan ei hymyillyt. Kukaan ei puhunut toisilleen tai edes matkapuhelimeen. Surumieliset katseet olivat kohdistuneet tiukasti suoraan eteenpäin koko matkan ajan. Vain kerran yksi naisista kaivoi taskustaan pikaisesti puhelimensa ja tarkisti sen näytön huolestuneen näköisenä. Puoliso? Lapsi? Työnantaja? Olin niiden kaikkien puhtaiden ja vasta kammattujen päiden takana hämmentynyt ja mieleeni nousi kysymyksiä, kuten: Äänestävätkö he kokoomusta? Tuntuuko se turvalliselta? Missä he käyvät töissä? Missä pitää näyttää tuolta? Kenelle? Mitä he tekevät iltaisin? Halaahan joku heitä tarpeeksi ja katsoo lämpimästi ja hyväksyvästi? – Ja sitten olin Kampissa.

Kävelin ohi myymälöiden lasi-ikkunoiden ja näin vilahduksia kudotusta lippalakistani ja terroristihuvistani. Vaatteista, jotka olivat ajautuneet kaappiini viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja joissa tunsin oloni kotoisaksi. Jos maalainen onnistuu tuntemaan ulkonäköpaineita, niin se on jo suoritus. Kun ”itseään varten” meikkaavat ja pukeutuvat ystäväni tulevat yön yli kylään, heidän meikkipussinsa unohtuvat laukun pohjalle ja päälle etsiytyy käytännöllisiä vaatteita. Mukavia, suojaavia ja säätä kestäviä. Klooniarmeija hajaantui ripeästi ympäri kaupunkia ja vapauden tunne kutitteli vatsanpohjassani. Menin katsomaan pääkaupungin luomukauppojen tarjontaa (se on jo toinen juttu), enkä saanut kuviteltua jalkojani pikkuruisiin korkeakorkoisiin kenkiin.

Kommentoi Facebookissa
laura rantanen