Minä en ole mikään tavallinen Maria

Teksti Nina Sarell

Julmalle kohtalolle voi nauraa päin naamaa.

Vaaleansiniseen mekkoon pukeutunut hampaaton maalaisnainen istui puurahille ja risti kätensä. Latasi sanaisen haulikkonsa ja kertoi, miten julmalle kohtalolle nauretaan päin naamaa.

”Joskus näkee lehmän, jolla on valtavat utareet, mutta se antaa kuitenkin niukasti maitoa. Sitten on sellaisia, joiden utareet ovat pienet, mutta maitoa tulee vaikka kuinka paljon. Äläpäs sinäkään yhtään katso vähäisyyttäni tai kulunutta mekkoani. Teet viisaammin kun kuuntelet, millainen tarina minulla on jaettavanani.

Minun nimeni on María. Tavallisempaa nimeä saat hakea, mutta minäpä en olekaan ihan tavallinen. Minä olen nimittäin tammi.

Menin nuorena naimisiin, niin kuin täällä päin on tapana. Mieheni kaatui sodassa, ja meiltä jäi kaksi lasta. Elin leskenä, paiskin töitä ja huolsin lapsia, kunnes tutustuin erääseen mieheen ja tulin taas raskaaksi. Melko pian selvisi, että mies oli rapajuoppo. Sitten hän vielä kaiken päätteeksi jätti minut. Kuinka ollakaan, rakastuin vielä varmuuden vuoksi toiseen juoppoon. Lapsia tuli tasaisessa tahdissa, kunnes niitä oli tupa täynnä. Ja se humalainen tietysti vielä örisi siellä niiden seassa.

Siinä sitä on sinulle ihmettelemistä. Olen kasvattanut kaikkiaan kaksitoista lasta, elättänyt siinä sivussa sen juoponkin. Tein koko homman yksin, omien kätteni työllä, ja muutuin vuosien myötä sitkeäksi kuin itse piru. Nyt olen omassa kylässäni johtohahmo, ja vaikka tässä nyt ei ole sen kummemmin tarvetta nostella omaa häntäänsä, niin totta vie minua kunnioitetaan. Opetan toisia selviytymään niillä eväillä, jotka Jumala on heille antanut, ja hitto soikoon, vielä tuplaamaankin ne. Olosuhteet ovat mitä ovat, mutta ei niistä edes tarvitse niin välittää. Voit aina luottaa siihen, että se, selviätkö vai et, on viime kädessä itsestä kiinni.

Annas kun kerron sinulle vähän siitä, minkälaista elämää täällä eletään. Täällä Nicaraguan maaseudulla naiset ovat kelpo työvoimaa. Naisten tekemä työ on edullisempaa, ja halukkaita töihin riittää. Kas, kun täältä eivät yksinhuoltajaäidit kesken lopu, ja jollakin keinolla sen lapsikatraan kanssa on aina toimeen tultava.

Me kaikki olemme nykyisin riippuvaisempia rahasta. Moni päivittäin tarvittava asia on kaupassa. Enää ei osata tehdä saippuaa tai öljyä kotona. Sitten on nämä nykyajan mukavuudet: halutaan sähköä, televisio, kaiuttimet. Se vähä raha, mikä pitäisi laittaa ruokaan, meneekin nyt kaiken maailman kotkotuksiin. Televisio menee rikki. Tai pitäisi saada DVD-soitin. Tai kaukosäädin. Miehet ovat tietysti pahimpia hölmöjä. Me naiset kasvatamme sadon, miehet menevät torille myymään sen ja ostavat niillä rahoilla auton ja bensaa ja lataavat puheaikaa puhelimeen. Yritä sitten keittää siitä puheajasta lapsillesi ruokaa.

Joskus on parempi olla yksinhuoltaja kuin naimisissa. Usko pois, sanon kokemuksesta. Jos olet kaiken päätteeksi sattunut saamaan juopon miehen, se myy sadon, ostaa viinaa ja jää omille teilleen niin kauaksi aikaa, kunnes sillä ei ole kotiintuomisinaan muuta kuin tyhjät taskut. Sitten on lähdettävä kiireen vilkkaa krapulassa bussilla kauas isoille kahviviljelmille töihin ja jätettävä vaimo yksin hoitamaan taloa ja lapsia. Tavallisen työläisen päiväpalkka on 50 cordobaa ilman aterioita. Siinä se on isolle perheelle leveä leipä.

Siellä päin, mistä minä olen kotoisin, tarvittaisiin naisille omaa tuotantoa. Semmoista, johon miehet eivät pääsisi väliin. Meillä on se järki päässä, että lapset ruokitaan ensiksi ja sitten vasta myydään satoa ja ostetaan kaiken maailman rotiskoja. Mutta meikäläiset ovat vieläkin maissin ja papujen varassa. Viljelmiä olisi monipuolistettava. Siihen tarvittaisiin siemeniä. Siemeniä saa rahalla. Jos ottaa lainan, joskus koittaa takaisinmaksun aika. Pitää myydä possu, vasikka tai talo.

Vaan eipä niillä kyllä paljon ole yritystäkään, jos ihan suoraan sanon. Jos joku ärsyttää niin se, kun ihmiset tulevat minulle surkuttelemaan, että minkä minä elämälleni voin, kun olen köyhä. Köyhyydestä on tullut tekosyy, jonka verukkeella annetaan itselle lupa heittäytyä avuttomaksi. Odotellaan hallitusta tai järjestöä, joka toisi siemenet, vesiputket ja vessat kotiovelle. Eikä haluta istuttaa eikä viljellä. Syytetään olosuhteita, kuivuutta ja mitä ikinä. Kun on pieni palsta, sen pystyy kyllä kastelemaan ja keräämään tarpeeksi sadevettä, vaikka asuisi missä kuolemanlaaksossa.

Nykyihmiset ovat muka niin köyhiä, ettei ole varaa edes hymyillä, ja kehtaavat vielä kursailla. Pitää olla riisiä ja papuja, muuta ei suostuta syömään. Kirjoita nyt tyttö oikein isoilla kirjaimilla siihen artikkeliisi, että eihän se semmoinen homma vetele. Kun minä olin pieni, meitä oli äiti ja neljä lasta. Isä oli maanviljelijä, äiti pesi ja silitti. Kaikki me neljä lasta käytiin koulua ainakin sen verran, että opittiin lukemaan ja laskemaan. Olihan meillä joskus papuja ja kanojakin, mutta kun ne loppuivat, syötiin vaikka sitten kurpitsankukkia. Ja kun ei ollut enää kukkia, äiti paistoi vihreistä lehdistä kakkuja pannulla.

Sitä minä tässä yritän sanoa, että köyhyys on korvien välissä. Ja onni omissa käsissä. Eihän se elämä helppoa ole. Mutta minä olen omaani oikein tyytyväinen. Kun tekee joka päivä voitavansa eikä vain loju riippukeinussa itkemässä ja näkemässä unia vesivessasta, niin onpahan ainakin vähemmän valittamista.”

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta & Anarkiaa 2019
Etnosoi 2019