Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Tuomas Aivelo
Hiirimaki-tutkija Tuomas Aivelo aloittaa Fifin kirjeenvaihtajana punaisella saarella.
Madagaskar on rikas maa: Madagaskarin luonto on ainutlaatuinen: 80 prosenttia kaikista eliölajiesta on endeemisiä eli ne esiintyvät ainoastaan Madagaskarilla. Syynä tähän on Madagaskarin irtoaminen Afrikan mantereesta 80 miljoona vuotta sitten ja maantieteellinen eristyneisyys muusta maailmasta.
Luonnon monimuotoisuutta kuvaavat luvut ovat huimaavia: saarella on tuhat endeemista orkidealajia – enemmän kuin Afrikan mantereella, 651 maakotilolajia ovat kaikki endeemisiä, 238 sammakkolajia, joista 99 prosenttia endeemisiä ja 103 endeemistä makilajia.
Kaikki paikalliset nisäkkäät kuuluvat viiteen ryhmään, jotka ovat tulleet eri aikoina saarelle. Poissa ovat koira- ja kissaeläimet sekä sorkka- ja kavioeläimet. Linnuista esimerkiksi tikkoja ei ole ollenkaan – omituisen näköinen maki, aiai, täyttää tikkojen ekologisen lokeron. Aiai kiertelee öisin koputtelemassa puiden runkoja ja kaivelee pitkillä sormillaan toukkia lahopuista.
Tämä rikkaus myös tunnetaan ympäri maailmaa: Ekoturismi on suurin tulonlähde Madagaskarille ja alueellisesti usein elintärkeä rahan tuoja. Suuret luonnonsuojelujärjestöt pyörittävät suojeluohjelmia, joiden budjetit ovat mammuttimaisia verrattuna Madagaskarin valtion budjettiin.
Madagaskar on köyhä maa: bruttokansantuote on henkeä kohden noin 300 euroa. Jopa 80 prosenttia kansasta elää alle eurolla päivässä. 72 prosenttia ihmisistä kertoo ammatikseen riisinviljelyn. Kosteus ja trooppiset myrskyt kuitenkin aiheuttavat sen, ettei riisiä voi varastoida. Madagaskar joutuu siis tuomaan riisiä ulkomailta täyttääkseen riisitarpeensa. (Joka on suuri: keskimäärin malagassi syö 186 kiloa riisiä vuodessa – eniten maailmassa.)
Madagaskar on rikas maa: Paljaaksi hakattu maa sekä valitettavasti myös metsien alla sijaitseva maa on täynnä erilaisia kaivannaisia: metalleja, puolijalokiviä, jalokiviä, öljyä ja kultaa.
Tämä yhdistelmä on vaikea saada toimimaan. Poliittinen tilanne on taas vaihteeksi epävakaa: väliaikaishallinto lykkää vaaleja jatkuvasti eteenpäin. Ulkomaalaiset suuryritykset sotkevat pakkaa lahjomalla virkamiehiä, jotta voivat laittomasti kuljettaa maasta puuta ja kaivannaisia. Epävakaus hyödyttää yrityksiä ja tekee korvaamatonta vahinkoa luonnolle ja paikalliselle väestölle. Euroopan ja Amerikan ei-humanitäärinen kehitysapu on vähentynyt dramaattisesti vuonna 2009 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen ja sillä välin Kiina on lisännyt taloudellista yhteistyötä alueella.
Ja mitä minä sitten teen kaiken tämän keskellä?
Vietän syksyt (tai tällä puolella maapalloa keväät) keräämässä aineistoa väitöskirjaani. Tutkin hiirimakien, maailman pienimpien kädellisten, vanhenemista ja muutoksia suolistoloisyhteisössä Ranomafanan kansallispuistossa saaren itärannalla. Lähes kaikki alankosademetsät on jo hakattu matalaksi (kuten lähes kaikki muukin metsä – jäljellä lienee noin 15 prosenttia alkuperäisestä peitteestä), mutta vuoristosademetsiä on jäljellä vielä lähes koko saaren poikki menevä kapea käytävä. Ranomafana on osa tätä kansallispuistoketjua.
Tie Ranomafanaan. Kuva: Tuomas Aivelo.
Tämä on kolmas kertani ”Grande Ile Rouge’lla”. Ranskalaisten lempinimi kertoo lohdutonta tarinaa: metsä on kadonnut ja jäljelle jää eroosion runtelema punainen maaperä. Ranomafana on hyväkuntoinen kansallispuisto, mutta puistoa kohtaan kohdistuu jatkuvasti paineita. Olen neljä kuukautta Centre Valbiolla, tutkimusasemalla, jonka perustajiin Helsingin yliopisto kuuluu, maaseudulla kaukana kaupungeista. Raportoin Fifin blogiin tänä aikana, mitä Madagaskarilla nykyään tapahtuu ja miten se näkyy tavallisten ihmisten elämässä.
