Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Satu Taskinen
Miten summata kulunut lukuvuosi?
Tämä on viimeinen blogikirjoitukseni ennen kesätaukoa. Mielessä oli tuhat hyvää ideaa, mistä kirjoittaa, mutta sanat ”viimeinen ennen…” nostivat riman yhtäkkiä hirveän korkealle. Mikä voisikaan olla tarpeeksi tärkeä asia tällaiseksi ”viimeiseksi ennen” -kirjoitukseksi? Sehän summaa koko kuluneen lukuvuoden. Se ehkä jopa asettaa kesälle jonkin tietyn tunnelman, joka olisi syytä valita tarkkaan. Kirous ja lunastus, yhtä aikaa.
Kuluneen puolen vuoden aikana olen lähettänyt täältä juttuja kuolemasta, tanssista, kodista, urheilusta, taiteesta ja testamenteista. Wieniläisestä arkipäivästä, sanomatta selvää.
Entäpä sitten politiikka? Koko blogielämäni ajan on tuntunut vaikealta kirjoittaa politiikasta ulkomaille suunnatuissa jutuissa sellaisella kielellä, jota täkäläinen väestö ei osaa lukea. Niinpä olen tarkoituksella jättänyt päivänpolitiikan ja sen skandaalit melko vähälle. Isoimmat jutut ovat sitä paitsi ylittäneet uutiskynnyksen muissa suomalaisissa lehdissä ainakin maininnan tasolla, ja hyvä niin.
Ehkä olen jutuissani silloin tällöin onnistunut poimimaan suomalaistakin lukijaa kiinnostavan aiheen. Ehkä on ollut jollain tavalla ”hyvä” joskus verrata maiden välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja. Toisin kuin muiden Euroopan maiden suhteen, Suomesta Itävaltaan kun tuntuu olevan niin paljon pidempi matka kuin Itävallasta Suomeen.
Jos nyt pitäisi tehdä yhteenveto kuluneen kauden ”asioista” Wienissä, sekään ei olisi kovin helppoa. En edes yritä. Mutta koska aurinko paistaa, ja ikkunat kerrankin ovat puhtaat (kiitos katolisen vapaan helluntain ja terveisiä Alexandra Salmelalle), näen syyn siihen tänään myönteisenä. Monet syksyn ja talven aikana pöydälle levitetyistä asioista ovat tällä hetkellä parlamentissa niin kesken, ettei niistä voi vielä sanoa paljon mitään. Ja niin kauan, kun päätöksiä ei ole lyöty lukkoon, neuvotteluvaraa on. Myös toivoa.
Poimin summauksen sijaan yhden päivän uutisista. Se koskee jo kauan jatkunutta kädenvääntöä Itävallan koulu-uudistuksesta päiväkodista yliopistoihin. On tehty päätös, jonka mukaan oppilaiden luokalle jäämiselle tullaan panemaan piste. Tavoite on tukea oppilaita kouluissa aikaisempaa paremmin. Resurssejakin on luvattu.
Yksi perustelu tänään tehtyyn päätökseen kuului: on aika alkaa kiinnittää huomiota siihen, mitä oppilas osaa sen sijaan kuin siihen, mitä hän ei osaa.
Näin. Hiirenaskelkin on askel. Ja ehkäpä tässä yhteydessä voidaan puhua jopa kissanaskeleesta. Itävallassa nämä sarkastisesti ”kunniakierroksiksi” nimetyt luokkatuplaukset ovat hyvin yleisiä. Eikä niistä ole ollut kuin haittaa. Oppilaat ovat menettäneet ystäväpiirinsä. Lapsen luokalle jäämisen pelossa vanhemmat käyttävät vuosittain miljoonia yksityiseen tukiopetukseen.
*
Entä sitten summaus oman lukukauteni suhteen? Kuluneen puolen vuoden aikana olen opettanut paria sataa oppilasta ja viimeistellyt syksyllä ilmestyvää kirjaa. Olen näin ollen puhunut, kirjoittanut, lukenut ja tulkinnut viimeisten kuukausien aikana miljoonia sanoja. Olen kääntänyt ja vääntänyt, tarkastanut ja laskenut niin monta erilaista sanaa, että enää ei mahdu. On aika pitää sanatauko.
Siispä kädet ovat jo aivan itsestään löytäneet tiensä ompelukoneen ääreen tekemään olohuoneeseen verhot. Ne ovat menneet parvekkeen kukkalaatikkoon kitkemään persiljapenkistä rikkaruohoja. Katu on yhä useammin alkanut houkutella vaeltajaa puistoihin ja kujille ihmettelemään kesäkaupungin menoa.
Kun romaani ihan kohta on saateltu hellästi ja parhain toivotuksin painoon, aion sen jälkeen istua jonkin aikaa parvekkeella ilman kynää ja paperia. Satoi tai paistoi. Aion toljottaa ja kuljeskella. Nauttia ja kuluttaa Wienin kulttuurikesää.
Kunnes sanat sitten jossain vaiheessa taas kutsuvat, ja uskoton jälleen palaa rakkaidensa luo.
Siihen asti, hyvää kesää teille!
