Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Hannele Huhtala
Eurooppalainen hämmentyy japanilaisten tavasta käsitellä toista maailmansotaa.
Asuntoni Tokiossa sijaitsee kahden kilometrin päässä entisestä armeijan sairaalakoulualueesta. Sairaalakoulussa tehtiin toisen maailmansodan aikana lääketieteellisiä ihmiskokeita. Koekuvasto on tuttua peruskoulun natsi-Saksaa koskevilta oppitunneilta. Japanissa tehdyt ihmiskokeet ovat samanlaisia: kauanko ihminen selviää pakkassäässä ennen kuin kuolee, mitä elimiä voidaan poistaa, mikä tauti leviää mitenkin ja mikä kaasu tappaa parhaiten.
Entinen armeijan sairaalakoulun hoitaja, nyt 88-vuotias Toyo Ishii paljasti vuonna 2006 olleensa mukana hautaamassa ruumiita kiireellä ennen kuin amerikkalaiset tulivat maahan vuonna 1945. Japani oli silloin ymmärtänyt häviävänsä sodan ja jäljet esimerkiksi sotavangeilla tehdyistä ihmiskokeista piti hävittää nopeasti. Nyt keväällä 2011 kaivaukset Toyama-puistossa ovat alkamassa.
Tiedossa on ollut, että alue oli Yksikkö 731:n käytössä. Yksikkö oli armeijan lääketieteellinen tutkimusryhmä, joka peitetoimintojen varjolla teki erilaisia ihmiskokeita korealaisilla, venäläisillä ja kiinalaisilla sotavangeilla Japanissa ja Kiinassa. Sen olemassaolo tunnustettiin Japanissa vuonna 2002.
Japanilaisten lehtien englanninkielisissä versioissa olleiden lausuntojen mukaan Toyo Ishiin paljastukseen suhtaudutaan epäillen. Aiheesta lukemiini artikkeleihin liittyi vähättelevä viranomaiskommentti, ”ei sitä tiedä löytyykö sieltä mitään ja jos löytyy, liittyykö se sitten yksikkö 731:een” (katso esimerkiksi Japan Times). Asiaan tuntuu liittyvän vääränlaista vaikenemisen halua. The Economist kirjoitti aiheesta 24. helmikuuta 2011 artikkelin Deafening silence, jossa pohditaan syitä asiasta vaikenemiselle mediassa.
Japanilaisten virallinen suhtautuminen toiseen maailmansotaan näyttää Auschwitziin kuumana kesäpäivänä vaeltaneen eurooppalaisen silmiin oudolta – ja valitettavasti vaikenemiselta. Ensimmäisenä mieleen nousee kysymys, että jos Ishii teki paljastuksen viisi vuotta sitten, miksi kaivauksia ryhdytään tekemään vasta nyt? Suomenkielinen Wikipediakin tietää Yasukuni-pyhäkön ja siihen liittyvät kummallisuudet: kansakunnan rauhoittamisen pyhäkkö esittelee japanilaiset kamikaze-lentäjät sotasankareina. Toisaalta kaikista sotilaiden tekemistä sotarikoksista vaietaan.
Toyoma-puiston kaivauksille järjestetään huhtikuun alussa kiertokäynti. Sen järjestää aktivistiryhmä, joka kehottaa kaikkia tulemaan paikalle, ja jos ei osaa japania, ottamaan mukaan paikallisen ystävän, ”joka ei varmasti ole oppinut näitä asioita koulussa”. Kotiseutu tutuksi, sanotaan. Tokion Auschwitz ei ole vielä muistomerkki, jonne kuka tahansa turisti haluaisi pyhiinvaeltaa suremaan lajinsa julmuutta. Toivo elää, että ihmiskokeiden uhrit saavat ansaitsemansa huomion myös Tokiossa. Eurooppalaisena hämmentyy sen edessä, että viereisen puiston maan alla on toisen maailmansodan uhreja vailla muistomerkkiä. Muistomerkki olisi tietenkin merkki siitä, että asiasta oltaisiin kiinnostuneita ja omat virheet pystyttäisiin tunnustamaan.
