Hyperäitejä ja kouluhysteriaa

Teksti Jenni Jarventaus

Vauva-arki Washingtonissa poikkeaa suomalaisesta vastineestaan.

Bloggasin pari vuotta Fifille täältä Yhdysvalloista, kunnes sain lapsen viime kesänä. Olin vauvanhoidon ja yöherätysten ansiosta niin sekaisin, että muistin tuskin vaihtaa alusvaatteitani, saati sitten noudattaa juttujen deadlineja.

Nyt poikani on yksivuotias ja antaa minun nukkua hyvänä yönä jopa kuusi tuntia. Aivoni ovat ilmeisen sekaisin tästä lisääntyneestä levosta koska päätin ruveta taas kirjoittamaan.

Hiljattain eräs perhelehti pyysi minua kirjoittamaan jutun äitiydestä Amerikassa. Aiheesta teki hieman haastavan se, että minulla ei ole vertailukohtaa äitiydestä muualla. Muutin Suomesta reilut viisi vuotta sitten, jolloin kaverinikaan eivät olleet vielä aloittaneet jakaantumistaan. Ainoat kokemukseni vauva-arjesta ovat täältä Washingtonista.

Veikkaan kuitenkin eroja löytyvän Suomen ja Yhdysvaltain lapsiperheiden elämässä. Niitä on ainakin seuraavat:

Vauva talvella. Täällä Washingtonissa talvi tarkoittaa kylmimmillään noin viittä pakkasastetta. Tästä huolimatta keräsin huolestuneita katseita lykkiessäni vauvaa rattaissa läpi talven. Poika oli paksussa haalarissaan kuin Michelin-ukko, mutta silti huolestuneet kanssakaupunkilaiset kyselivät onko hänellä tarpeeksi päällä. Mieleni teki kiljua, että näkisitte miten suomalaisvauvoja karaistaan—ne tuhisevat päiväunensa parvekkeilla parissakymmenessä pakkasasteessa!

Kaman määrä. En ole tehnyt inventaariota suomalaisen keskiluokkaisen lapsiperheen omistamista tavaroista, mutta veikkaan että niihin eivät kuulu viidet eri lastenrattaat, neljä kehtoa, kolme syöttötuolia ja vaatehuone toisensa jälkeen täynnä lastenvaatteita, satukirjoja ja leluja. Täällä sen sijaan kuuluu. Naapurustomme on viikonloppuisin täynnä yard sale –myyjäisiä, joissa vanhemmat tyrkyttävät ohikulkijoille lastensa ylimääräisiä kamoja vaikka ilmaiseksi. Kakarat kasvavat niin pyörryttävän tavaravuoren keskellä, että harva osaa enää arvostaa kamojaan.

Starastatus. Jos itsetunto on äitiyslomalla vähän nuupallaan, tarvitsee vain köyttää vauva rintareppuun ja lähteä kaupungille. Pian mamma-vauvakombinaation ympäröi ihastelevien fanien joukko, ja olo on kuin rokkistaralla. Amerikkalaisnaiset menevät velliksi vauvan nähdessään, ja miehistä kuoriutuu ritareja, jotka tekevät kaikkensa pyhää äiti-lapsiparia auttaakseen. Kaikki hymyilevät vauvalle ja kehuvat sitä söpöksi, oli kersa miten esteettisesti haasteellinen tahansa. Ihailu piristää kummasti ja auttaa muistamaan että ai niin, tämä nahkavekkarihan on oikeasti aika ihana tapaus.

Hyperäidit. Itärannikon koulutetun kaupunkiväestön joukossa elää pelottava ihmisjoukko, hyperäidit. Nämä naiset ovat yleensä entisiä juristeja tai konsultteja, jotka ovat jättäytyneet kotiäideiksi mutta ovat niin tottuneita kiihkeään työrytmiin, että käyttävät kaiken tarmonsa kersojensa mikromanagerointiin. Siinä samalla he myös ehtivät antaa kasvatusneuvoja muille äideille. Armas paratkoon jos hyperäiti näkee sinut pukemassa vauvaasi muuhun kuin luomupuuvillaan tai syöttämässä jälkikasvullesi korviketta äidinmaidon sijasta. Sitä seuraavan holhoavan saarnan välttää vain teeskentelemällä vauvan saaneen äkillisen sairaskohtauksen ja pakenemalla rattaanpyörät kitisten paikalta.

Koulustressi. Washingtonin vanhempien ykköshuolenaihe on aina sama: Mihin kouluun heidän pilttinsä pääsee? Pääkaupungin koulujen välillä on järkyttävän suuria eroja turvallisuuden ja oppimistulosten suhteen. ”Oikeaan” peruskouluun pääsyä pidetään ainoana reittinä Harvardiin, ja vanhemmat ovat valmiita maksamaan maltaita muuttaakseen parhaimpien koulujen läheisyyteen. Tämä kouluhysteria tuntuu suurimmalta erolta Suomen menoon verrattuna. Ainakin toivon, että eroja tässä suhteessa edelleen löytyy. Suomalaisvanhemmathan eivät vie kolmivuotiaitaan älykkyystesteihin tai pyydä tutuilta äideiltä suosituksia leikki-ikäiselleen saadakseen nämä ”parhaisiin” esikouluihin. Eiväthän?

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä