Homoilta keskiamerikkalaisittain

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Nina Sarell

Uskovaiset ovat joskus vihaisia, mutta nicaragualaisten mielestä se ei ole Jumalan vika.

”Saatana kulkee keskellämme! Jos ette kuulu Jeesukselle, olette Saatanan omia! Pyhä Henki on ilmoittanut minulle, että teistäkin monet elävät synnissä, harrastavat homoseksuaalisia suhteita, pilkkaavat Jumalaa, hukkuvat alkoholiin, liimaan ja huumeisiin, mutta kun kadutte syntejänne polvillanne armoa anoen, Jeesuksen Kristuksen veri pesee teidät puhtaaksi kaikista synneistä!”

Nainen on ihan tavallinen vihainen katusaarnaaja, joita tapaa Nicaraguassa usein; äärievankelisuus on nyt kovassa huudossa. Saarnaajien asearsenaaliin kuuluu kova ärjyminen ja sytytysnesteenkatkuinen retoriikka. Nainen grillaa meitä bussiterminaaliin kerääntyneitä helvetin tulella ja luettelee erilaisia syntejä, joista Jumala tulee vaatimaan meidät tilille. Hänellä on punehtuneet kasvot. Nainen vaikuttaa ahdistuneelta ja huutaa, vaikka hänellä on megafoni. Ääni särkyy sähkömehiläisen pörinäksi. Ihmiset katselevat vaivaantuneina muualle, kääntyvät pois, menevät istumaan saunanlämpöisiin busseihin, jotka eivät ole lähdössä vielä pitkään aikaan.

Nicaraguan Päivi Räsänen, minä mietin. Jumala, josta hän puhuu, kuulostaa tutulla tavalla huonotuuliselta, suuruudenhullulta ja luotaantyöntävältä. Nicaragualaisen kadunmiehen Jumala on mukavampi. Luojaan suhtaudutaan kuin luottokampaajaan: vaikka hänen kuningasideansa tuntuvat joskus hiukan arveluttavilta, hän luultavasti tietää joka tapauksessa mitä on tekemässä.

Nicaraguassa ei ole kohteliasta laittaa sanoja Jumalan suuhun. Jumalalla on oikeus paitsi olla olemassa, myös huolehtia itse omista asioistaan ja mielipiteistään, tehdä suvereeneja ja selittämättömiä päätöksiä ja suojella onnettomuuksilta useimpia ihmisiä, jotka ajavat ilman turvavöitä. Ja koska nicaragualaisten Jumala ei ole mikään psykopaatti, joka kyttää joka kulman takana valmiina teurastamaan luomansa kaksijalkaiset nisäkkäät yhdestäkin väärästä liikkeestä, häntä ei tarvitse paeta. Ihmisten ja universumin pääarkkitehdin rinnakkaiselo onnistuu arjessa ihan hyvin. On luontevaa vastata kuulumisten kysyjälle: Voin hyvin, kiitos Jumalalle.

Suomessa niin ei voi sanoa, koska ihmiset alkavat heti katsoa pitkillä. Television homoilloissa piipahteleva Jumala on juuri se sama tyyppi, jota katusaarnaaja parhaillaan sylkee päälleni megafonin läpi: niin epävakaa ja patologinen, että kukaan ei halua uskoa sen olevan olemassa. Sellaisen Jumalan toimenkuvaan ei juurikaan kuulu ihmisen varjeleminen tai hyväntahtoinen johdatus. Hän tasoittelee pitkästyneisyyttään kirjoittamalla käskyjä ja kertoo sitten vain harvoille suosikkiuskovaisilleen, mitä ne tarkoittavat.

Esimerkiksi käsky ”älä tapa” kuulostaa harvinaisen yksinkertaiselta, mutta sitä se ei missään nimessä ole. ”Älä tapa” ei suinkaan tarkoita sitä, ettet voisi mennä armeijaan opiskelemaan tappamista tai ettet voisi tappaa sodassa. Se ei myöskään tarkoita muiden elollisten olentojen elämän kunnioittamista, koska vain ihmisiä ei saa tappaa (paitsi sodassa). Kristinuskon suurin profeetta oli yhden sloganin mies. Hän käski rakastamaan, tekemään toisille niitä asioita, joita haluaisimme tehtävän itsellemme. Mutta jälleen viestin sisältö on salattu meiltä ymmärtämättömiltä: ei se Jeesus homoja eikä muslimeja käskenyt rakastamaan eikä suojelemaan ei-kristittyjä pakolaisia.

Eipä ihme, että suhteemme Jumalaan on kuivunut rusinaksi. Teologisiksi kehäpäätelmiksi, joita huudetaan kaljatuopin äärellä ja tunnetaan vihaa ensin kristillisdemokraatteja, sitten luterilaista kirkkoa ja lopulta Jumalaa kohtaan. Sitten erotaan kirkosta ja päästetään Jumala päiviltä julistamalla, että sellaista otusta ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Se on oikeutettua herravihaa: Jumalasta on tullut harvojen ja valittujen ylellisyyshyödyke. Rivikansalaisella ei ole juuri mahdollisuuksia ottaa yhteyttä korkeampiin voimiin, koska ne on yksityistetty.

Rakkaudettomat fundamentalistit ensin omivat, sitten uudelleenbrändäsivät Jumalan. He alkoivat sanella Jumalalle, mistä hänen kuuluu pitää ja mitä vihata, ja mitä hänen tulee ajatella mistäkin nyky-yhteiskunnan ilmiöstä. Fanaatikkojen kellarissa istuva aivopesty suomalainen Jumala valmistui työllistämiskurssilta hyvin arvosanoin ja puhkuu nyt kiukkua ajan hengen mukaisesti. Hän ei ole saanut ajaa partaansa pitkään aikaan ja näyttää uudessa lookissaan todella häiritsevästi Osama bin Ladenilta.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

¿Cómo estás? Bien, gracias a Dios. Meillä Suomessa semmoisesta ärsyynnyttäisiin. Nicaraguassa ärsyynnytään siitä, että joku pilaa rauhallisen illan ja tulee keskelle bussiterminaalia puhumaan homoista ja Jumalasta pahaa. Ne laittavat napit korville ja takertuvat mustasukkaisesti omaan Jumalaansa, joka on samalla tavalla yhtäaikaisesti näkymätön, itsestäänselvä ja totta kuin hengitysilma. Ne eivät eroa kirkosta, koska elämä ilman Jumalaa ei ole niille edes mikään vaihtoehto. Jumalalla on nimittäin tehtävä: häntä tarvitaan korvaamaan vakuutusyhtiöitä. Psykologiksi. Jumalan kanssa neuvotellaan, kun menee vaikeaksi: miksi minä olen olemassa, ja mitä olen täällä tekemässä? Haluan toimia oikein tässä tilanteessa, mitä kannattaisi tehdä?

Ja kyllä, Jumala auttaa. Kun ei tiedä mitä huomenna söisi, kun aviomies lähtee kymmenen vuotta nuoremman matkaan ja jättää yksin neljän lapsen kanssa, Jumala pelastaa tilanteen melko usein. Voi olla, että asiat vain järjestyvät itsestään, sanoo ateisti. Mutta hei: mitä väliä? Ja jos tämä Jumala – olipa hän olemassa tai ei – samalla muistuttaa elämään viisaasti, tekee elämästä vähemmän turhanpäiväistä ja kuolemasta vähemmän pelottavan, niin kuka vielä uskaltaa väittää, että Jumala ei auta?

Gracias a Dios. Hyväntuulinen, arkinen lörpöttely näkymättömästä maailmasta tarttuu. Minusta se tuntuu vähän anarkistiselta, mutta kanssaihmisilleni se on maailman normaalein tapa tappaa aikaa pitkäveteisen bussimatkan aikana. Saarnaaja jää pysäkille yksin, huuto vaimenee ja maisemat aloittavat tasavauhtisen hölkän. Partasuu pui yksinään nyrkkiä kellarissa. Matkalaiset lätisevät niitä näitä rakkaudesta, ja jumankauta. Niillä on Facebookissa sama määrä ystäviä vielä huomennakin. Katso: teille on tapahtunut suuri ihme.

Kommentoi Facebookissa
nina sarell