Elämäni viimeinen päivä

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Nina Sarell

Mitä sitä tekisi tänään, jos kuolee ensi yönä?

Matkusta. Mahdollisimman usein. Jonnekin kauas. Mieluummin jonnekin, jossa moni ei ole vielä käynyt. Kiipeä tulivuorille. Osta alkuperäiskansoilta käsitöitä. Nuku riippumatossa. Mene meren rantaan, sinne, missä palmuista tippuu kookospähkinöitä; ja sitten, surffaa, sukella ja snorklaa, kellu ja ruplaa, koska kohta olet kuollut.

Mutta älä huoli, aikaa on vielä. Me suomalaiset, me emme niin vain kuolekaan. Meitä suojelevat näkymättömät voimat. Ne laittavat ympärillemme suojateitä, puomeja ja varoituskolmioita. Ne huomauttavat, että lattia on liukas. Ne säätävät lakeja, asentavat kameroita, palkkaavat poliiseja ja kasapäin vartijoita ja pakottavat käyttämään pyöräilykypärää. Muistuttavat mittaamaan verenpaineen. Kahvikupissakin on varoitus, että sisältö on kuumaa. Syövän voi voittaa,sydänverisuonet ohittaa, kolarista selvitä hengissä. Meillä on hyvät edellytykset elää niin vanhoiksi, että olemme kuollessamme lopen kyllästyneitä iltauutisiin, auringonlaskuihin ja -nousuihin, nuoruutemme hittibiiseihin, hengittämiseenkin.

Ja jotta ehtisimme varmasti tehdä kaiken suunnittelemamme, syömme varmuuden vuoksi vitamiineja ja käymme jumpassa, ostamme luomutuotteita ja holvaamme ryppyvoidetta dekolteehen. Emme uskalla ajatella kuolemaa, jotta emme vetäisi sitä puoleemme. Siksi emme myöskään käy hautajaisissa emmekä mummon luona vanhainkodissa. Kun lintu lentää ikkunaan ja taittaa niskansa, käännämme ahdistuneina katseemme pois. Yritämme unohtaa, että lihatiskissä punaisena loimottava jauheliha on joskus ollut elävä eläin. Ja sitten haalimme elämyksiä, nielemme kokemuksia. Kulttuuria, musiikkia, häitä, perhe-elämää, omakotitalon rakennusta, laatuaikaa, orgasmeja, herkkuruokaa, matkoja, komiikkaa.

Ja silti kuolema pelottaa. Jos pysähdyt, sinut valtaa herkästi levottomuus; kenties kuolema kuvittelee, että jos et koko ajan tee tai suunnittele jotain, olet valmis pois korjattavaksi. Pelottaa, että vaikka se tulisi vasta sitten joskus, elämästä ei voi koskaan saada tarpeeksi. Maailmassa on aivan liian paljon tippukiviluolia ja luonnonpuistoja, hyviä hetkiä, toistaiseksi tuntemattomia ystäviä, mielenkiintoisia opintoja, unelmien koteja. Koettavaa, valokuvattavaa, saavutettavaa. Pelottaa, että se pelottaa silti. Että ymmärsimme ihan väärin, mitä kaikkea kannattaa tehdä ennen kuin kuolee. Että ei kuolekaan onnellisena.

Kuolema ei löytänyt kotimaastani ymmärtäjää. Siitä tuli iltapäivälehtien kansiuutinen, viinaanmenevien iskelmätähtien ja runoilijoiden hännystelijä. Se kulki terveyskeskuksen vuodeosaston käytävää, kurkisteli lääkkeiltä ja inkontinenssilta tuoksahtaviin huoneisiin, väsyi sikiöasennossa nukkuviin ryppyisiin satavuotiaisiin ihmisvauvoihin, joille se oli enää nöyrä noutaja, koulutettu kavahtamaan suonensisäistä antibioottia, hengityskonetta ja nitroa, tervetullut mutta ventovieras.

Siksi kuolema lensi perässäni tänne ja asettui asumaan naapuriini. Laittoi rennompaa ylle ja löi kättä elämän kanssa, katseli sen vapaata kuohumista ja antoi ajan kulua. Rentoutui vähitellen, unohti Viagran, anti-agingbuumin ja kuivat hautajaisseremoniat, tuli omaksi itsekseen. Tervehdimme lähes päivittäin kevyellä päännyökkäyksellä – minä hieman varautuneena, hän seurallisena ja sivistyneenä. Tutustumme vähä vähältä toisiimme paremmin. Hän kertoo työskennelleensä ennen opettajana ja kaipaavansa työtään.

”Mitä ainetta opetit?” kysyin kerran.

”Elämää”, Kuolema vastasi.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Joskus Kuolema kulkee kadulla vierelläni, tyynenä ja ryhdikkäänä. ”Katsohan”, hän näyttää ja tekee laajan kaaren pitkäsormisella kädellään: ”Liikenne on täällä hiukan holtitonta. Ajavat humalassa. Tietkin ovat vähän mitä sattuu. Mistä ylittäisit tämän kadun? Ei ole suojatietä, ei liikennevaloja. Tuo mies tuolla. Voi olla, että sillä on ase. Luitko lehdestä siitä murrosta? Tappoivat sen miehen, joka asui siinä talossa. Ja onhan sitä kaikenlaisia tautejakin.”

”Ei huvittaisi ajatella sellaisia”, minä huomautan joskus.

”Tiedät”, se huomauttaa ystävälliseen sävyyn, ”että se koskee myös sinua. Voi olla, että et ehdi tehdä kaikkia niitä asioita, jotka listasit 50-vuotissuunnitelmaasi.”

”Milloin minä sitten kuolen?” yritän urkkia Kuolemalta. Se menee mietteliään näköiseksi, potkaisee keinutuoliin hieman vauhtia ja siemaisee kahvikupista.

”Sovitaanko vaikka, että ensi yönä”, se vastaa.

”Onko tuo nyt reilua?” minä kimpaannun. ”Minulla on elämä ihan kesken!”

”No, pistähän sitten töpinäksi”, Kuolema kehottaa ystävällisesti, hyvästelee ja lähtee askeltamaan pitkin katua. Kauppareissulla näen kadun varressa koiran, joka on kuolemassa myrkytykseen. Sen jalat sätkivät ja sen kieli roikkuu ulkona. Kun palaan kaupasta, koira on kuollut. Jään katsomaan sitä pitkäksi aikaa. Huomaan, että se ei ole enää siinä. On vain sen kuori.

Mitä sitä tekisi elämänsä viimeisenä päivänä? Mihinkään kauas en ehdi matkustaa. On myöhäistä lähteä hötkyilemään edes läheiselle kraaterijärvelle, jossa olisi kyllä eittämättä kauniit maisemat. En halua käyttää rajallista aikaani istumalla bussissa. Minua ei kiinnosta istua hostellin terassilla eikä tavata matkustavaisia, jotka kertovat, missä muualla minun kannattaisi vielä käydä.

Tajuan typertyneenä, että oikeastaan en ehdi tehdä enää yhtään mitään. Avaan tietokoneen ja ryhdyn kirjoittamaan viimeistä tekstiäni. Yritän tehdä siitä tosi hyvän. Kun olen valmis, käyn lenkillä koiran kanssa, nautin ilman virtaamisesta keuhkoihin ja ulos, koiran kepeästä juoksunleputuksesta. Palaan kotiin. Kämppäkaveri on nyysinyt internet-tikkuni ja syönyt jääkaapin tyhjäksi. No, jos kuolee kohta, niin mitä väliä. Laitan hyvän illallisen. Syömme yhdessä. Illalla lepäilen riippukeinussa ja katselen elämää kadulla. Tervehdin muutamaa naapuria, vaihdamme sanan tai pari, naureskelemme joutavanpäiväisille. Kymmeneltä illalla saan tekstiviestin; minulle toivotetaan hyvää yötä. Rakastan sinua, vastaan.

Kun suljen silmäni, totean, että elämäni viimeinen päivä oli vaatimattomuudessaan ihan hyvä. Ehkä olisin voinut olla parempi ihminen, tehdä jotakin hyvää jollekin toiselle. Harmittaa, että se jäi tekemättä. Muuten kaikki sujui mukavasti. Olenko onnellinen? Kyllä kai, tyytyväinen ainakin. Toivon, että kuoleminen ei tekisi kovin kipeää. Toivottavasti tämä sujui sinustakin ihan hyvin, kuiskaan Jollekin, joka on suurempi kuin minä eikä välitä siitä, että en osaa enkä ymmärrä kaikkea.

Nyt on seuraava päivä, ja olen yhä elossa. Tänään en ole nähnyt Kuolemaa, mutta se laittoi tekstiviestin.

”Tulen vasta huomenna”, se sanoi.

Kommentoi Facebookissa
nina sarell