Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Mirka Kartano
Pysy kaukana kampuksesta, kun edustajistoehdokkat ovat irti.
Uuvuttavan parlamenttivaalijahkailun jälkeen olin valmis ottamaan kaivattua välimatkaa Canberraan. Mukavuusalueelleni tunkeutui kuitenkin hieman toisenlainen vaalitaistelu, nimittäin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistovaalit. Siinä missä suomalaiset edariehdokkaat keskittyvät pitämään kahvipannut kuumina ja artikuloivat sujuvasti yliopistopolitiikan valtasuhteista, energiapolitiikasta, esteettömyydestä sekä tasa-arvosta, täälläpäin maailmaa koko touhu muistuttaa lähinnä friikkisirkusta.
Maanantaina yritin raivata tietä luentosaliin kyynärpäätaktiikalla, tuloksetta. Ympärilläni nimittäin parveili kymmeniä kovaäänisiä edustajistoehdokkaita tunkien käteeni lippua ja lappua. Vaalirumbasta, äänen volyymistä ja vaaliesitteiden väriskaalasta kohtalaisen hämmentyneenä, olin ehdokasjoukkiolle helppo uhri. En ymmärtänyt heti alkuun ottaa mallia paikallisista opiskelijoista, jotka osaavat sen kohteliaan, mutta määrätietoisen väistämisen taidon.
Parin minuutin sisällä olin saanut kimppuuni kaikkien muiden puolueiden ehdokkaat, paitsi Palestiinaa tukevat opiskelijat. Koska australialaiset aloittavat yliopisto-opinnot suomalaisittain verrattuna varsin nuorina, ylioppilaskunta-aktiivien tohina muistuttaa enemmänkin lukion oppilaskuntaa. Edustajistoehdokkailla on virtaa ja ideoita, mutta ei juurikaan kärsivällisyyttä.
Äänestäjien houkuttelu vaaliuurnille noudattaa varsin virtaviivaista taktiikkaa. Sen sijaan, että ehdokkaat avaisivat keskustelun omista tai ajamansa puolueen intresseistä, he haluavat tietää ensin jotain sinusta, potentiaalisesta äänestäjästä, jotta voivat valita gramofonistaan juuri sen oikean raidan. Kehitysmaatutkimuksen maisteriohjelmassa opiskelu heittää minut nanosekunnissa australialaisen yliopistopolitiikan vasempaan laitaan. Stereotypioiden rakentelu on edariehdokkaille peruskauraa.
Punakeltapaitainen poika luottaa hetkessä agendansa kiinnostavuuteen: samaa sukupuolta olevien oikeus avioliittoon ja rasisminvastainen työ. Ihmisoikeudet kiinnostavat, oikeassa on. Ympärillä parveilevat sinipaitaiset oikeistolaiset eivät kuitenkaan luovuta. Ensimmäinen kysymys kuuluu, olenko kansainvälinen opiskelija? (Lue: maksanko ulkomaalaisille opiskelijoille tarkoitettuja korkeampia lukukausimaksuja). Vastaus on ei, minulla on pysyvä oleskelupa. Sinipaitaiset näyttävät hieman pettyneiltä, heillä kun olisi ollut nippu parannusehdotuksia kv-opiskelijoiden arkeen. Seuraavaksi siirrytään juomapuoleen, tykkäänkö oluesta? Toki. Nyt sinipaitaiset pääsevät kertomaan, että heidän puolue on tunnettu bileistä. Heitä äänestämällä kampukselle saadaan ilmaista olutta. Se ei taida kuitenkaan riittää äänestysperusteeksi.
Ilmainen kalja saa asiasisältöön keskittyneet vasurit älähtämään. ”Kuinka monta rasisminvastaista tapahtumaa järjestitte viime hallituskaudella?” keltapunapaitaan sonnustautunut ehdokas tivaa. Vastaus on nolla. Sinipaitainen poika haroo kiharoitaan ja puolustautuu kohteliaasti. Syntyy tappelu siitä, mitä oikeistohallitus on saanut viime kaudella aikaan ja kuinka paljon rahaa on mennyt yliopistobileisiin. Jaahas. Tällä välin maanisesti papattava opiskelijatyttö ottaa 37-vuotiaan opiskelukaverini hampaisiinsa luetellen parannuksia lastenhoitopalveluihin. Ehdokas kun arvelee opiskelukaverini olevan kiinnostuneen kampuksen lastenhoitomahdollisuuksista. Eipä ole. Kaverillani kun ei ole lapsia. Seuraa vaivaantunut fiilis. Kaksi muuta kansainvälistä opiskelijaa huutaa korvaani monikulttuurisuuden merkityksestä ja kansainvälisten opiskelijoiden syrjimisestä mollaten viime kauden hallitusta rahojen tuhlailusta. Alkaa muistuttaa jo erehdyttävästi parlamenttivaalien debattia. Tällaista kun on kaikki australialainen politiikka.
Talvitakissa sisätiloissa vietetyn kymmenminuuttisen vuoksi raahaudun vaaliuurnille tuskanhikisenä. Kuulen edelleen taustalla pikkupoliitikkojen riitelyn. Virkaintoinen opiskelijapoika lätkäisee käteeni neljä eri kaavaketta, joissa jokaisessa pitää valita opiskelijaa jos jonkinlaiseen virkaan. Ja australialaiseen tapaan vielä preferenssijärjestyksessä. Haparoiden numeroin nimiä ja puolueita, joiden kuvittelen ajavan minunlaiseni (seniori)opiskelijan arkea. Huutokuoron perusteella päättelen, että yliopistomurheeni eivät kuulu kenenkään ehdokkaan asialistalle. Loppuviikon harrastan riskinhallintaa ja etsin vaihtoehtoisia reittejä luentosaleihin. Äänestysvelvollisuuteni on täytetty.
