Vapaustalon laskuoppi

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Veli Itäläinen

Kuka uhkaa Venäjän toimittajia?

Freedom House julkisti huhtikuun lopussa vuosittaisen raporttinsa lehdistön vapaudesta ympäri maailmaa. Se ylitti sekä Venäjän että Suomen uutiskynnyksen. Venäjä hävisi täpärästi Kongon demokraattiselle tasavallalle ja jakoi vertailun 175:n sijan Gambian kanssa. Suomalaisten tapaan venäläiset pitävät itsesäälissä piehtaroinnista, ja koska toimittajilla on myös aidosti syytä olla huolissaan omasta turvallisuudestaan, en ole juurikaan törmännyt kriittisiin mielipiteisiin raportista Venäjällä – siispä minun on tehtävä vähän Kremlin töitä Kremlin puolesta.

Entisen Neuvostoliiton alueella Freedom House tunnetaan parhaiten tuestaan viime vuosikymmenen vallankumouksille entisissä neuvostotasavalloissa. Kaikki ne ovat sittemmin menneet vähän möngän puolelle, vaikka pidemmän aikavälin vaikutukset arvatenkin ovatkin myönteisiä huolimatta siitä että uudet johtajat ovatkin jo ehtineet diskreditoida itsensä.

Ukrainassa vuonna 2004 presidentiksi noussut Viktor Juštšenko julisti kymmeniä tuhansia puolalaisia (ja kaupan päälle jonkin verran juutalaisia) toisen maailmansodan aikana murhauttaneen Stepan Banderan kansallissankariksi tammikuussa. Lopulta hän päätyi maansa politiikan kaatopaikalle saaden presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella alle kuusi prosenttia äänistä.

Keväällä 2005 Kirgisiassa valtaan noussut Kurmanbek Bakijev joutui pakenemaan maasta, minkä jälkeen media esitteli Bakijevin perheen loisteliasta elämäntyyliä: presidentin kodista esimerkiksi löytyi yksityinen eläintarha. Bakijevin vihatun pojan Maksim Bakijevin yhtiö toimitti yksinoikeudella kerosiinia Yhdysvaltain armeijan tukikohtaan Manasissa 200 miljoonan dollarin arvosta vuodessa, joten hänellä riitti rahaa edustusmenoihin.

Georgian Mikheil Saakašvili taas tullaan muistamaan lähinnä epäonnistuneesta yrityksestä aloittaa kolmas maailmansota. Onko Venäjän huono sijoitus siis laimea kosto vapaustalon viimeaikojen takaiskuista?

Ei välttämättä, koska tarkempi lukeminen auttaa ymmärtämään, että tuloksia pitää osata myös tulkita ottaen huomioon tutkimuksen metodin. Esimerkiksi vapauden puute ei välttämättä tarkoita sitä, että vainoaja on valtio.

Gorbatšovin perustama Glasnostin puolustussäätiö listaa toimittajien kuolemantapauksia Venäjällä vuonna 2009 täällä. Ainoa murhattu valtakunnallisen tiedotusvälineen toimittaja oli Anastasia Baburova, ja lähinnä siksi että hän oli väärässä paikassa väärään aikaan. Ja Anastasiaa ei murhannut valtio vaan maanalainen natsiryhmä. Mutta marginaaliset aseistetut ryhmät harvemmit ovat totalitääristen valtioiden ongelma. Itse asiassa niiden olemassaolo kertoo myös kontrollikoneistojen puutteista.

Muut seitsemän tapettua toimittajaa ja muuta tiedotusvälineiden edustajaa olivat paikallisten lehtien, tietotoimistojen, järjestöjen tai TV-kanavien palveluksessa. Vladislav Sahartšukin epäillään kuolleen Vladivostokissa siksi, että hänen lehtensä kirjoitti erääseen asuntokauppaan liittyneestä huijauksesta. Sergei Protazanov kuoli Himkin kaupungissa Moskovan alueella valmistellen artikkelia vaalivilpistä kunnallisvaaleissa – ilmeisesti tarkoitus oli vain antaa hänelle selkäsauna, mutta hyökkääjät mitoittivat voimankäyttönsä väärin. Ylimitoitetun pahoinpitelyn seurauksena kuoli myös Vjatšeslav Jarošenko Rostovissa; hänen lehtensä oli erikoistunut kirjoittamaan paikallisesta korruptiosta ja rikoksista. Murmanskissa ammutun Šafig Amrahovin tappajien todennäköinen motivaatio on epäselvä, mutta hän ajautui konfliktiin paikallisen hotelliyrittäjän kanssa jo 1990-luvulla. On myös epäselvää miksi Malik Ahmedilov ammuttiin Mahatškalassa. Hänen lehtensä kirjoitti Dagestanin ihmisoikeusongelmista, mutta levottomassa tasavallassa pommit räjähtelevät ja sarjatuliaseet pärisevät viikoittain myös puhtaan kaupallisista syistä. Olga Kotovskaja tippui 14. kerroksen parvekkeelta Kaliningradissa mitä ilmeisemmin siksi, että hän ei antanut periksi kamppailussa perustamansa televisiokanavan vihamielistä yritysvaltausta vastaan.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Miltei kaikissa tapauksissa kaupalliset intressit siis kietoutuvat paikallistason politiikkaan. Baburovan tapauksen lisäksi ainoa tapaus, jossa mielestäni kaupalliset intressit ovat selvästi poislaskettuja, oli ihmisoikeusaktivistin ja toimittajan Natalia Estemirovan kuolema Tšetšeniassa. Epäilen kuitenkin, oliko Estemirova sen tason uhka Kremlille käytännössä korvaamattomalle Kadyroville, että tämä olisi vaivautunut – oma uskomukseni on, että sekä Anna Politkovskajan että Estemirovan murhien takana oli joku keskitason tšetšenialainen vaikuttaja, jonka pää oli aidosti vaarassa joutua vadille edesottamuksien takia. Mutta loppuun asti hiotulle totalitäristiselle koneistolle toimittajat eivät voi muodostaa tällaista uhkaa.

Kahdeksan väkivaltaisesti kuollutta tiedotusvälineiden edustajaa vuoden aikana on tietysti kahdeksan liikaa, eikä ongelmaa pidä vähätellä. On kuitenkin iso ero siinä, kuoleeko toimittaja salaisten palveluiden vai jonkun laittoman kiinteistökaupan tyrineen pikkupoliitikon palkkaaman torpedon käsissä, vahingossa.

Minulla on syyni kirjoittaa salanimellä, mutta en tunne eläväni Irakissa (sija 144), joka on päässyt ykkössijalle CPJ:n tapettujen toimittajien tilastossa viime vuosikymmenellä useammin kuin mikään muu maa. En myöskään tunne eläväni Filippiineillä (sija 97), jossa valtiovallan tukema Mindanaon saaren valtaklaani teurasti peräti 31 toimittajaa yhdellä kertaa viime marraskuussa. Freedom Housen metodissa tosin vain kymmenen prosenttia pisteistä tulee suorasta väkivallasta ja sen uhasta, ja loput esimerkiksi byrokraattisista kompastuskivistä, jotka ovat Venäjällä mittavat kaikelle muullekin yritystoiminnalle kuin medialle. Mutta koska kuitenkin raportin yhteenvedossa kiinnitetään huomiota nimenomaan väkivaltaan ja autoritäärisiin hallituksiin, Venäjän sijoitus antaa mielestäni aivan väärän kuvan asioiden todellisesta tilasta.

Kommentoi Facebookissa
Veli Itäläinen