Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Ada-Maaria Hyvärinen
Maahanmuuttajat näkyvät Xylokastron arjessa. Olen yksi heistä.
Xylokastrossa asuu vakituisesti nuoria ihmisiä koordinaattorimme mukaan noin 450. Meitä niin sanottuja long term -vapaaehtoisia on täällä 26, minkä lisäksi joka kuukausi vaihtuu parinkymmenen hengen joukko short term -vapaaehtoisia. Kreikka on etnisesti hyvin homogeeninen maa, joten selvää on, että Xylokastron 450 nuorta ovat kenties muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kreikkalaisia.
Tämän kaiken seurauksena muodostamme Xylokastroon selkeän etnisen vähemmistön, 10 prosentin suuruisen joukon ulkomaalaisia. Varsinkin näin marraskuussa meitä ei voi sekoittaa turisteihin, vaan olemme selkeästi se englantia puhuva nuorisojoukko, se, joka asuu täällä.
Aika moni tietää, että olemme vapaaehtoistyössä: onhan paikallisilla lapsia päiväkodeissa ja vanhoja sukulaisia kotiavun piirissä, kaikki projekteja, joissa osa meistä työskentelee. Kauppojen kassoilla ja kioskeilla meidät tunnetaan myös. Sitä ei voi olla huomaamatta, kuka ei puhu kreikkaa äidinkielenään, vaikka kuinka yrittäisi sanoa gia sas ja eyharisto.
Niitäkin on, jotka tajuavat vain, että olemme jokin omituinen joukko meluavia ulkomaalaisia nuoria, jotka tulevat tänne seisomaan kaupan jonossa ja nauramaan äänekkäästi ikkunan alla alkoholin vaikutuksen alaisena. (Mikä ei ole täysin vääristynyt mielikuva. Saimme viime viikolla uuden alakerran naapurin, ja hänen kohtalonsa kyllä säälittää minua vähän. En itsekään haluaisi asua kymmenen kevyttä työtä tekevän ja juhlimisesta pitävän nuoren ihmisen alla, kun joskus itsekin ärsyyntyy kämppäkavereista, kun haluaisi nukkua.)
En tietysti ollut ennestäänkään rasistinen (sillä eihän nuorella tytöllä, joka on Helsingistä, ylioppilas, entinen isonen ja nykyinen vapaaehtoinen, voi olla minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -oletuksia), mutta nyt, kun todella kuulun paikallisessa yhteisössä etniseen vähemmistöön, ymmärrän kaikenlaisia maahanmuuttajia ja muita sen sellaisia ihan uudella tavalla.
Ensinnäkin on kielikysymys. Ennen sitä jotenkin ajatteli, että jos jossain maassa asuu, niin kieli tarttuu välttämättä päähän. Luulo on väärä. Itseäni kreikan kieli kiinnostaa ja olen opetellut sitä tarkoituksellisesti vapaa-ajallani, mutta silti en voi väittää, että osaisin kielestä juuri alkeita enemmän. Ymmärrän lähes viiden maassa vietetyn kuukauden jälkeen varsinkin lasten puhetta aika hyvin, pystyn pelaamaan ja leikkimään lasten kanssa ja asioimaan kaupassa tai vastaavaa, mutta siihen se jääkin. Monella kielitaito on vielä paljon heikompi, ja Kreikka on sentään maa, jossa englannin osaaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Ei paikallista kieltä opi vain siksi, että asuu maassa, käy kahden tunnin mittaisella oppitunnilla kerran viikossa ja työskentelee kreikkaa puhuvien lasten kanssa, kun muut työntekijät kuitenkin osaavat ilmaista itseään englanniksi.
Sitten on yhteisöön integroituminen. Tämähän on aihe, josta usein valitetaan. Maahanmuuttajat aiheuttavat ongelmia, koska elävät vain keskenään. Jos Xylokastron asukkailta kysytään, olisimme mekin varmaan hiljaisempia ja rauhallisempia, jos viettäisimme vapaa-aikamme hajallaan kreikkalaisten kanssa. Kun lähes koko vapaaehtoisten porukka päättää lähteä rannalle tai koripalloa pelaamaan tai juhlimaan, sitä ei voi olla huomaamatta. Satunnaisia kreikkalaisia kavereita ja seurustelukumppaneita lukuun ottamatta emme kuitenkaan ole paikallisten kanssa töiden ulkopuolella paljon tekemisissä. Syinä lienevät mukavuudenhalu ja laiskuus, koska lähes viidessäkymmenessä vapaaehtoisessa riittää lähes varmasti englantia osaavaa ja samanlaisessa elämäntilanteessa olevaa seuraa.
Myös kulttuuriin sopeutuminen on asia, jota helposti vaaditaan maahanmuuttajilta. Meihin ei ehkä kohdistu samanlaista painetta, koska emme ole maahan jäämässä, mutta toki oletus on, että maassa toimitaan maan tavalla. Käytännössä kulttuurista on helppo omaksua sellaiset ominaisuudet, joista itse pitää tai jotka helpottavat elämää. Tyypillisesti Kreikkaan saapuvilta vapaaehtoisilta menee noin kaksi viikkoa oppia olemaan myöhässä. Sellaisia asioita, jotka tuntuvat itsestä oudoilta tai kummallisilta, ei tee mieli omaksua ollenkaan. Itsekin tulee usein töissä manailtua sitä, että kreikkalaiset lapset kasvatetaan niin meluisiksi. En käsitä, miksi opettajat eivät voi käskeä lapsia olemaan hiljaa, jos melutaso on niin kova, että normaali keskustelu on mahdotonta.
Eräs vapaaehtoiskaverini on urheiluprojektissa ja vetää kerran viikossa kaikille avointa aerobic-tuntia, jolle me muut mielellämme osallistumme. Viime viikon tunnilla kaikki muut osallistuja olivat vapaaehtoisia paitsi yksi kreikkalainen nainen. Tsemppasimme toisiamme englanniksi ja käytimme tietysti toistemme etunimiä. Jälkeenpäin ajattelin, että naisella oli varmaan ulkopuolinen olo. En tiedä, osasiko hän edes englantia: saattaa olla, että joukko nauravia ulkomaalaisia saattoi tuntua hänestä epämiellyttävältä tai pelottavaltakin, vaikka emme tietenkään nauraneet hänelle. Toivottavasti ei. Emme me mitään pahaa tarkoita, vaikka ulkomaalaisia olemmekin.
