Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Joillekin Yhdysvaltain kansalaisuus on pikkujuttu, toisille kaikki kaikessa.
Viime tiistaiaamuna menin mieheni ja poikani kanssa Washingtonin oikeustalolle tullakseni amerikkalaiseksi. Oikeussalin edessä jonotti 95 muuta ulkomaalaista tälläytyneinä parhaimpiinsa. Meidät paimennettiin sisään, luovutimme siirtolaisviranomaisille green cardimme, kuuntelimme muutamat juhlapuheet ja vannoimme uskollisuudenvalan Yhdysvalloille. Tuomari julisti meidät amerikkalaisiksi, jonka jälkeen meille tarjottiin virvokkeita. Lähdin kotiin laukussani kansalaisuustodistus ja onnittelukirje presidentti Obamalta, eikä oloni ollut kovin erilainen.
Hain Yhdysvaltain kansalaisuutta koska, no, miksipä ei? Suomi on vuodesta 2003 lähtien sallinut kaksoiskansalaisuuden, joten en joudu luopumaan suomalaisesta passistani. Amerikkalaisena voin äänestää kansallisissa vaaleissa ja mikä tärkeintä, en enää joudu muutaman vuoden välein tappelemaan läpi tuskaisen ja kalliin green cardin uusimisprosessin. Myös matkustaminen helpottuu aavistuksen nyt, kun minulla, siipallani ja pojallamme on sama kansalaisuus.
Tiistain seremoniassa olin ainoa suomalainen mutta ruotsalaisia oli joukossamme kolme. Puhuin tauolla kolmekymppisen ruotsalaismiehen kanssa, jolla oli toimitukseen sama asenne kuin minullakin: hän aikoi säilyttää Ruotsin kansalaisuutensa ja haki amerikkalaiseksi lähinnä käytännön syistä. Mies katseli seremonian edetessä kelloaan ja murehti, ehtisikö ennen lounasta takaisin työpaikalleen. Me olimme 96 hakijan joukossa etuoikeutettuja, joille amerikkalaiseksi tuleminen ei ollut sen kummempi asia kuin ajokortin hankkiminenkaan.
Toisin oli monien muiden hakijoiden kanssa. Vieressäni istunut nainen pyyhki kyyneleitä toimituksen alusta loppuun ja näytti minulle passiaan, joka oli YK:n pakolaisviraston myöntämä. Ilmeni, että hän oli vuosia sitten päässyt Sierra Leonen sisällissotaa karkuun Amerikkaan. ”Olen niin onnellinen”, hän hoki useaan kertaan. Keski-ikäinen jamaikalaisrouva sanoi odottaneensa tätä hetkeä pari vuosikymmentä. Nuori meksikolaismimmi oli puolestaan tuonut mukanaan kymmenkunta perheenjäsentä ja ystävää, jotka heiluttivat pieniä Amerikan lippuja kuin heikkopäiset. Takarivissä intialaisnainen itki äänekkäästi kun lausuimme valan viimeiset sanat, ja ympärillämme odottaneet perheenjäsenet ja ystävät puhkesivat taputtamaan.
Tuli melkein syyllinen olo, kun katsoi vierustovereiden riemua. Ehkä itsekin olisin onnesta sekopäisenä, jos synnyinmaani olisi niin sodan tai köyhyyden raiskaama, ettei sinne olisi paluuta? Jos koko sukuni olisi säästänyt vuosia jotta pääsisin Atlantin länsirannalle ehkä Amerikka sitten tuntuisi maidon ja hunajan maalta, kuten siirtolaisille vuosisata sitten?
Eräs amerikkalaiskaveri kysyi seremonian jälkeen, tunnenko oloni nyt amerikkalaiseksi. ”Koska käyt ostamassa aseen ja hankit Walmartin jäsenyyskortin?” hän kysyi. Piruilin takaisin, että jos olisin yhtään viisaampi, olisin opiskellut mandariinin kielen ja muuttanut Kiinaan, sieltähän se valoisa tulevaisuus näyttää nykyään löytyvän. ”Nyt pääsen vaan maksamaan järjetöntä valtionvelkaa takaisin kiinalaisille.”
Amerikkalaisuus ei ehkä minulle merkkaa yhtä paljon kuin tiistain kohtalotovereilleni, mutta heidän ansiosta tajuan molempien passieni suomalaisen ja amerikkalaisen arvon. Ehkä uuden kansalaisuuden merkitys kolahtaa perille vasta kun törmään sen velvollisuuksiin, eli kun postissa saapuu kutsu valamiehistön jäseneksi ja toisin kuin aiemmin, en voi enää nakata sitä suoraan roskikseen.
