Kolumbialainen kummitustarina

Teksti Elina Aintila

Kuinka kolumbialaiskaupungin kadut heräävät öisin henkiin.

Kulkukoiria, ammuskeluja naapurissa, arkipäivää olevia ryöstöjä. En halua aiheuttaa turhia pelkoja Kolumbiaan matkustaville, mutta totuus on, ettei iltayhdeksän jälkeen kaduilla kulkeminen ole täällä turvallista kenellekään, ei etenkään näin joulun alla. Pelkästään lähipiirissäni on joulukuussa tapahtunut puukolla uhaten kaksi kännykkävarkautta ja yksi puukotus. Puukotuksen uhri menetti merkkitakkinsa ja sai keuhkon lävistäneen iskun kylkeensä. Lähipiiri päivittelee kaverin ajattelemattomuutta: lähteä nyt juhlista päihtyneenä ja vielä jalkaisin, kun taksejakin kulkee läpi koko yön.

Huolimatta yrityksistä jättää ennakkoluulot ja pelot sikseen, vieraassa ympäristössä kulkeminen aiheuttaa aina jonkinlaisia jännäntunteita. Aina ei varsinaisesti pelota, mutta ajatus vaarasta kutkuttaa. Et voi koskaan tietää, mitä seuraavan kadunkulman takana piileskelee tai keitä ovat muut öiset kadunkulkijat. Vieraan maan kummitustarinatkin heräävät henkiin ja alat heräillä öisin korvasi juuressa nimeäsi hönkiviin kutsuihin.

En ole pahemmin kiinnittänyt huomiota uniani häiritseviin kutsuihin. En usko kummituksiin enkä maan päällä vaelteleviin levottomiin henkiin. Öisin kadulta kuuluvat huudot ovat sen sijaan eri asia.

Vaihtelevista syistä johtuen olen ollut kodissani hereillä lähes kaikkina kuviteltavissa olevina yöntunteina. Ensinnäkin minulla on välillä hyvinkin epäsäännöllinen unirytmi, välillä menen nukkumaan muuten vain hyvin myöhäisiin aikoihiin – ja välillä herään aamukolmelta ottamaan kiinni aamuyhdeksään jätettyä ”kiireellistä” blogiaikataulua…

Joka yö kuitenkin kuulen samat huudot: kimeän tytön kirkaisun, joka pahimmillaan toistuu kymmenen, jopa viiden minuutin välein. Välillä unohdan tytön olemassaolon, mutta jo tunnin päästä siellä hän taas on ikkunani ulkopuolella kadunkulmassa kiljumassa. Vaikkei minulla ole suoraa näköyhteyttä kadulle, minulla on kadulle liiankin hyvä kuuloyhteys, ja kuulostaa aivan siltä kuin tyttö tekisi naapuristossa vakikierroksia.

Kummituksiin en sentään vielä usko, mutta olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi monta kammottavaa tositarinaa jo tämän maailman puolelta tietääkseni, että kummitustarinat saavat syntynsä maanpäällisestä maailmasta. Kuka on tämä kaduilla kirkuva tyttö? Mielikuvitus herää henkiin: pahoinpitelyn uhri, houkutuslintu, hullu? Oudointa on, etteivät muut sijaisperheeni jäsenet ole kommentoineet huutoja mitenkään. Kun otin asian puheeksi, he vain ihmettelivät mitä huutoja tarkoitin. Kukaan muu ei ollut kuullut öisin mitään huutoon viittaavaakaan. ”Oletko varma, ettei kyseessä ole jokin eläin, kulkukoira tai -kissa? – Ei, olen aivan varma, ettei kyseessä ole kissa tai koira. Se kuulostaa iältään korkeintaan 10-vuotiaalta tytöltä, joka kiertelee katuja päämäärättä huutelemassa.”

”Varmaan joku hullu.”

Oudointa kuitenkin edelleen oli, ettei kukaan muu tuntunut kuulevan kadulta kuuluvia huutoja, joita edelleen öisin kuulin. Aloin jo epäillä, että hulluksi olinkin käymässä minä, kunnes eräänä iltana yhteisestä iltamenosta palatessa kuulin kadulla jälleen tutun kirkaisun ja kommentoin asiaa: ”Siinä, kuulitteko? Tätä huutoa olen ihmetellyt kaikki nämä kuukaudet…” Perhe purskahti nauruun. Eiväthän he mitään huutoja koskaan olleetkaan kuulleet. Syystäkin.

Osoittautui, etteivät Ipialesin yössä kuuluvat oudot huudot ole haamutytön kirkaisuja, vaan naapuristoa turvaavan yövartijan kimeitä pillinpuhalluksia.

Iltojen ratoksi oli syntynyt uusi kulttuurinen kasku: kuinka yövartijan kierros muuttui muukalaisen korvissa haamutytön huhuiluksi. Kummitustarinana kerrottuna tarina saa täällä illanistujaisissa aikaan raikuvat naurut.

Kommentoi Facebookissa
Route Couture
Migration Comics