Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Elina Aintila
Kolumbia kansalliselta tasolta ruohonjuuriin.
Kolumbia on hämmentävän sekasortoinen paketti maan ensi kertaa kohtaavalle rauhantyöntekijälle. Kuulet ensimmäisenä maassa kukoistavasta huumekaupasta, johon sekoitetaan vuosikymmeniä kestänyt sissisota (guerrillat), puolisotilaalliset joukot (paramilitaarit), korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus.
Etsit totuutta ja kullakin joukolla on oma versionsa. Vasemmistosissit ajavat kansan vapautta, puolisotilaalliset joukot luotiin vapauttamaan kansa (maanomistajat) guerrillajoukoista, ja kumpikin osapuoli on ajan saatossa ehtinyt sotkeutumaan laittomaan huumekauppaan. Korruptio kukoistaa aina pikkukaupunkipolitiikasta kansalliselle tasolle asti. Raha pyörittää valtaa, valta pyörittää rahaa, eikä kukaan uskalla tai halua kysellä, mistä kaikki raha tai valta on peräisin.
Ex-presidenteistä kirjoitetaan kirjoja (jotka tietenkin joutuu etsimään käsiinsä hämäräteitä pitkin), joissa paljastetaan kytköksiä maassa tapahtuvaan huumekauppaan, kuten ”Huumekauppias nro 82, Álvaro Uribe Vélez”*, jonka otsikko viittaa Yhdysvaltain turvallisuustiedustelukeskuksen DIA:n vuonna 1991 julkaisemaan mustaan listaan Amerikan mantereen 120 keskeisimmästä huumekaupan toimijasta. Guerrilloja vastaan tiukkaotteisesti taistellut Uribe vaikuttaa maassaan tietynlaiselta kansansuosikilta, vaikka toiset piirit, kuten ihmisoikeusaktiivit, vaativat presidenttiä ja tämän valtakautensa aikaista hallintoa kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen eteen.
Väkivalta tuntuu juurtuneen maan yhteiskuntaan lähtemättömästi. Voidaan puhua koston kierteestä: maan vanhimman guerrillajoukon FARC:in perustajan Manuel Marulandan isän tappoivat hallituksen joukot ja huhutaan kapinallisjoukkojen tappaneen aikoinaan 1980-luvulla presidentti Uriben isän. (Lue Uriben ja Manuel Marulandan henkilöprofiilit BBC:n sivuilta.)
Koko Kolumbia on yhteiskunnallisen väkivallan runtelema, mikä heijastuu jopa maan asutusrakenteeseen saakka. Mailtaan ajetut maansisäiset pakolaiset (”desplazados”) pakenevat kaupunkeihin, maaseutu autioituu ja jää puolisotilaallisten joukkojen tai sissien hallintaan, usein tyhjänpantiksi. Jopa kolme neljäsosaa Kolumbian väestöstä asuu kaupungeissa, ja Kolumbia onkin yksi Etelä-Amerikan kaupungeistuneimmista valtioista.
Nykyisen presidentti Santosin hallinnon tarkoituksena on mitä ilmeisimmin palauttaa riistetyt maat entisille omistajilleen, mutta tehtävä on vaikea, sillä maiden uusilla, rahakkailla omistajilla on epäilemättä heilläkin oma, painava sanansa sanottavana. Kehitys on hidasta ja kolmen kuukauden vallassa olon perusteella on toki vaikea sanoa, mihin suuntaan oletettu kehitys kehittyy. Maan poliittinen kenttä näyttää monen kolumbialaisen silmin lopullisesti menetetyltä. Epätoivolla on sijansa: voiko olettaa, että puoli vuosisataa kestäneen aseellisen konfliktin voivat ratkaista samat ihmiset, jotka ovat liemeen itse perin juurin sotkeutuneet?
Kolumbialaiset ovat turtuneita kuuntelemaan tarinoita väkivallasta, murhista, raiskauksista ja mitä epäinhimillisin tavoin toteutetuista kidutuksista. Sissimyönteisiksi epäillyillä alueilla tapahtuu varoittavia pahoinpitelyjä, kidutuksia ja perhesurmia. Kansainvälistä tarkkailutyötä tekevät joutuvat kuuntelemaan järkyttäviä tositarinoita pelotteluiskuista henkiinjääneiltä.
”On tuskallista nähdä nuoria ihmisiä, jotka ovat näissä kauheuksissa menettäneet sekä kaikki rakkaimpansa että kaiken elämänhalunsa ja -merkityksensä. Omissa silmissään he eivät näe itsellään tulevaisuutta”, purki minulle sydäntään juuri edellä mainitun kaltaista kansainvälistä tarkkailutyötä tekevä vapaaehtoinen.
Järkyttävät tositarinat masentavat myös ihmisoikeustyöntekijöitä, jotka kantavat sydämessään samaa turhautuneisuutta kuin kolumbialaiset itsekin.
Olen omien sivuprojektieni puolesta päässyt osallistumaan näiden kuukausien aikana useisiin ihmisoikeuskonferensseihin niin Kolumbian kuin Ecuadorinkin puolella. Kaikki konferenssit eivät suinkaan käsittele Kolumbian väkivaltaista aseellista konfliktia; suurin osa käsittelee kaikkia nähtävissä olevia vaikutuksia ja lieveilmiöitä, joita ilmapiirissä jatkuvasti leijuva väkivalta tuottaa. Näitä lieveilmiöitä ovat muun muassa kaupungeissa lisääntyvä köyhyys ja turvattomuus, erityisesti naisiin ja lapsiin perheissä kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö, järjestäytynyt rikollisuus ja ihmiskauppa.
Nariñon maakunnalla, jonka paikallishallinnon alaisuudessa osa sivuprojekteistani hoidetaan, ei ole perinteisesti kriittistä asemaa Kolumbian aseellisessa konfliktissa, mutta hiljattain maakunta on satamayhteyksiensä ja rajasijaintinsa puolesta houkutellut alueelle enenevissä määrin sekä guerilla- että paramilitaarijoukkoja. Käytännössä tämä kehitys tarkoittaa lisääntynyttä rikollistoimintaa (esim. huume-/ase-/ihmiskauppa) ja aseellisia yhteenottoja.
Projektikontekstissani Kolumbiassa esiintyvä väkivalta on jaettu luonteensa mukaan kolmeen eri lajityyppiin: sosiaaliseen väkivaltaan, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja aseellisen konfliktin ilmentymiin. Suurin osa konferensseista, joihin olen saanut osallistua, on keskittynyt kehittämään paikallisissa yhteisöissä tehtävää ennaltaehkäisevää työtä. Useiden projektien ratkaisevana ajatuksena on kolumbialaisten konfliktinratkaisukulttuurin muuttaminen ja kansalaisten yleinen asenteiden muokkaus. Työpajakeskusteluissa on noussut erityisesti esille esimerkiksi naisiin, lapsiin ja eläimiin usein väkivaltana heijastuvaan machokulttuuriin puuttuminen.
Kaupunkien köyhissä lähiöissä lisääntyvä levottomuus ja järjestäytynyt rikollisuus, joka koskee yhä nuorempia osallistujia, on toinen surullisia elämäntarinoita tuottava huolenaihe. Tulevaisuutensa menetetyksi kokevat nuoret nousevat näin huomion keskipisteeseen. On ollut kannustavaa huomata, että päättäjät ja sosiaalityöntekijät ymmärtävät näin edes periaatteen tasolla sosiaalisten ongelmien juuren, ja kehityksen alla on useita toimintasuunnitelmia ja toisia toiminnassa olevia projekteja toteutetaan niin kaduilla, kouluissa kuin kaupunginhallituksissakin.
Erityisen vaikuttunut olin itse läheisessä Pupialesin kylässä yksinäiseen valistustyöhönsä sitoutuneesta huumepoliisista ja hänen vakaumuksestaan opettaa paikalliset koululaiset tekemään vaikeidenkin tilanteiden edessä terveellisiä (toivottavasti tulevaisuuden pelastavia) päätöksiä omia vaihtoehtojaan punniten. Ratkaisevaa on kuitenkin myös vaihtoehtojen olemassaolo ja mahdollisuus valita turvallinen tulevaisuus.
Miten sosiaalityöntekijöiden toiminnan saisi tuottamaan hedelmää suuremmalla sadolla? Ensinnäkin suuremmat joukot saman ajatuksen takana ei ainakaan olisi pahitteeksi. Kaikissa kaupunginhallituksissa vaan ei harmittavasti tunnuta ymmärtävän asukkaiden hyvinvoinnin tai osallistuvan kaupunkilaisuuden päälle, se tai sitten se vanha tuttu, ympäripyöreä – yleinen resurssien puute.
*) Camargo V., Sergio: ”El Narcotraficante No. 82 Álvaro Uribe Vélez, Presidente de Colombia”, Universo Latino Association, Espanja, 2007.
