Amerikka, helikopterivanhempien luvattu maa

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Jenni Jarventaus

Suomalainen valmistautuu pukemaan vauvalleen kyynärpääsuojat ja kumihanskat.

Eräänä aamuna noustessani Washingtonissa täpötäyteen bussiin tönäisin erästä penkillä istuvaa miestä niin, että hänen silmälasinsa tippuivat. Moka ei johtunut laukusta tai kyynärpäästä, vaan mahastani. Olen seitsemännellä kuulla raskaana ja silloin tällöin unohdan keskivartaloni nykyiset, muhkeat mittasuhteet.

Herra otti tönäisyn kuitenkin tyylikkäästi ja tarjosi vielä istuimensakin. Amerikkalaiset tuppaavat olemaan ihania kohdatessaan raskaana olevan naisen. Kun mahan seutu pömpöttää näkyvästi, saa anteeksi jopa hitaan lyllertämisen jalkakäytävällä tai ähkivänkömpelön kulun, joka tukkii metron portaikon. Tuntemattomilta sataa onnitteluita, ja naapuruston vanhemmat kutsuvat kahviporukoihin ja sähköpostilistoille. Lapsi on siunaus, hokevat niin uskovaiset kuin sekulaarisetkin amerikkalaiset.

Vauvan saaminen on Amerikassa iso juttu ei ainoastaan suvulle ja tuttaville, vaan myös liikeyrityksille. Anoppini meni perustamaan tulokkaalle lahjarekisterin, josta mieheni sukulaiset voivat käydä ostamassa erinäisiä tavaroita vauvalle. Siippani ja minä emme olleet ideasta innoissamme, mutta valitsimme taistelumme ja annoimme anopin hösätä. Nyt kännyköihimme tunkee markkinointisoittoja firmoilta kuten Babies’R’Us ja Toys’R’Us, vaippavalmistajista puhumattakaan. Sähköpostiini tulee ilmoituksia tavaroista, joiden olemassaolosta olen ollut autuaan tietämätön. En esimerkiksi vieläkään ymmärrä, miksi meidän pitäisi hankkia diaper genie tavallisen roskiksen sijasta.

Amerikkalaiset markkinavoimat ovat siis kaappaamassa lapsemme ennen kuin hän on edes pullahtanut maailmaan. Siinä tohinassa arkijärki ja ympäristöystävällisyys jäävät jalkoihin. Saimme naapureilta sängyn, joka oli käynyt liian pieneksi heidän tyttärelleen. ”Mutta tehän ette tiedä, mitä bakteereita siinä on!” eräs kaveri kauhisteli. Mitä tappavia eliöitä hän kuvitteli simppelissä puusängyssä piilevän, ei meille oikein selvinnyt.

Jos ylisuojeleva amerikkalaisvanhempi voi kuvitella jonkin lastaan uhkaavan riskin, sitä varten on kehitetty tuote. Vauvatarvikekaupoissa on myytävänä esimerkiksi kyynärpääsuojuksia, jotta ryömimään oppiva mukelo ei kolhi itseään. Vauvoille myydään muovihansikkaita, jotta he eivät – luoja suokoon – altistuisi toisten lasten kanssa leikkiessään bakteereille. Nakkimakkaroihin halutaan painaa tukehtumisesta varoittava teksti, koska ilmeisesti kourallinen amerikkalaislapsia meinaa joka vuosi tukehtua hot dogiin. Leikkipuistoista on poistettu kaikki vähänkin hauskat telineet, koska ne altistavat kakarat mustelmille.

Varovaisuus ei koske vain materiaalista ympäristöä vaan ulottuu myös amerikkalaislasten psykologiseen kehitykseen. Eräs koulu Massachusettsissa on kieltänyt oppilaitaan käyttämästä hyppynaruja. Nyt lapset siis hyppivät liikuntatunneilla ylös alas ilman narua, koska sitä pidetään terveen itsetunnon kehittymisen kannalta suotuisana: eipähän tule kompastuttua ja kolhaistua uskoa omaan kaikkivoipaisuuteen.

On tavallista, että lasten jalkapallo-otteluissa ei enää lasketa maaleja, ja kaikki osallistujat palkitaan pokaaleilla. Vanhemmat pakkaavat jälkikasvunsa lounaslaatikoihin rohkaisevia viestejä, jotta kakarat eivät hetkeksikään unohda miten ainutlaatuisia ovat. Lapsi oppii olevansa niin hyvin erityinen – so very special – että tavallisten pulliaisten ongelmat ja huolet eivät tule häntä koskettamaan.

Lopputuloksena kaikesta tästä pönkittämisestä on toisaalta amerikkalaisten kadehdittavan vahva itsetunto, toisaalta epärealistiset olettamukset omista lahjoista. Viimeksi mainittu näkyy varsinkin niin sanotussa Millennial-sukupolvessa. Eräässä vuonna 1999 tehdyssä tutkimuksessa ilmeni, että puolet amerikkalaisteineistä odottivat ansaitsevansa vuosittain 70 000 dollaria tai enemmän ennen 30 ikävuottaan, vaikka kyseisenä vuonna 30-vuotiaan amerikkalaisen keskipalkka oli 27 000 dollaria. Samassa tutkimuksessa 91 prosenttia teineistä piti itseään todella vastuullisena, 74 prosenttia ulkoisesti viehättävänä ja 79 prosenttia harvinaisen älykkäänä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Halussa taata lapselleen terve itsetunto ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Monia amerikkalaislapsia yritetään kuitenkin kasvattaa hypersuojaavassa kuplassa, johon reaalimaailma ei ulotu. Suomessa käydessäni ihastelen metrossa ja busseissa yksin tai samanikäisen kaverin kanssa matkaavia peruskoululaisia. Monissa paikkoja Yhdysvaltoja vanhempi voi saada syytteen heitteillejätöstä, jos alle 12-vuotias viettää hetkenkään ilman aikuisen seuraa.

Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan alle 15 prosenttia 6–12-vuotiaista amerikkalaislapsista oli koskaan viettänyt aikaa ilman aikuisen valvovaa silmää. Luku on todennäköisesti vain pienentynyt viime vuosina, jolloin uutiset ovat täyttyneet lapsikaappaus- ja pedofiliajutuista. Todennäköisyys, että lapsi joutuu pervertikon kynsiin on tietysti häviävän pieni, mutta moni amerikkalaisvanhempi istuttaa mieluummin kakaransa auton takapenkille ja altistaa tämän paljon todennäköisemmälle uhalle – liikenneonnettomuudelle –kuin päästää tämän kontaktiin ympäröivän maailman kanssa.

Omassa lapsuudessani riehuin naapurustomme kakaroiden kanssa ulkona illat pitkät. Parhaat hetket muistan viettäneeni samanikäisten ystävien kanssa lähiömetsissä matoja kaivaen, en kotona lapsenvahdin tai vanhemman kyttäävän katseen alla. Koulu- tai kauppamatkalla näki pussikaljoittelijoita ja sillanalusten asukkeja, ja heihin oppi suhtautumaan kuten muihinkin ihmisiin, ei hirviöinä joita piti karttaa kaikin keinoin. Ympäröivästä maailmasta rakentui realistinen, ei vainoharhainen kuva.

Amerikkalaisvanhemmat haluavat hellantertuilleen tietysti vain parhaan mahdollisen lapsuuden, kuten äidit ja isät joka puolella maailmaa. Ylisuojelevaisuuden ja helikopterivanhemmuuden kulttuurissa tuntuu kuitenkin usein unohtuvan, mikä jokaisen vanhemman perimmäinen tehtävä on: kasvattaa omillaan pärjääviä aikuisia. Ehkä on helpompaa ostaa nurkat täyteen turvavarusteita ja kääriä kakara sellofaaniin odottamaan aikuisuutta?

Kommentoi Facebookissa
Jenni Järventaus