Teksti Jenni Jarventaus

Ruisleivän, oudon tuijotuksen ja kauniiden tyttöjen maa.

Lomailin äskettäin pari viikkoa Suomessa aviomieheni kanssa. Amerikkalaisen tuominen Suomeen on aina kiinnostava kokemus, koska hänen kautta kotimaataan pääsee katselemaan erilaisesta, ulkopuolisesta näkökulmasta. Siinä missä itse solahdan nopeasti takaisin suomalaiseen menoon, siippani jaksaa pistää merkille maan erityispiirteitä.

Hänen reaktionsa kulkevat jokaisella Suomen-reissulla jotakuinkin seuraavaa rataa:

1. Ihastelu

Suomalaiset teinitytöt ovat maailman kauneimpia, kesäyöt lumoavimpia ja ruisleipä maailman paras leipä, mieheni kehuu vierailun ensimmäisinä päivinä. Kaupungilla hän ihastelee toimivaa joukkoliikennettä ja joka puolella työnneltäviä lastenvaunuja. Karjalanpiirakat ja suomalaiset mansikat maistuvat.

Eräässä pääkaupunkiseudun lähiössä hän laskee terveyskeskusten, koulujen ja päiväkotien määrää ja siunailee miten paikka on kuin paratiisi: kaikki nämä julkiset palvelut kaikkien ulottuvilla! Kouluun yksin kulkevat lapset ovat hänen mielestään selvin merkki suomalaisen yhteiskunnan onnistumisesta. Jos maa on niin turvallinen ettei vanhempien tarvitse pelätä kidnappaajia tai perverttejä, on jotain tehty kuulemma oikein. Matkalla lähiöiden läpi hän tiirailee kerrostaloja ja miettii olisiko meillä varaa ostaa asunto Suomesta.

2. Tasaantuminen

Muutaman päivän päästä miehen innostus alkaa jo hieman laantua. Olemme ajaneet ympäri Suomea ja nähneet neuvostotyylisiä kaupunkeja ja vielä ankeampia taajamia. Järvet, pellot ja metsätkin ovat menettäneet hieman hohdettaan, kun niiden lisäksi ei ole näkynyt mitään muuta. Pari vuorta piristäisi maisemaa kuulemma kummasti. Kuuntelemme mieluummin hiljaisuutta kuin Radio Novaa, ainoaa maaseudun lakeuksilla kuuluvaa asemaa.

Kesämökillä mies intoutuu saunomaan ja kirmaamaan munasillaan järveen, onhan se isäntäkansan alkukantainen tapa. Syömisen, juomisen, saunomisen ja lautapelien rytmittämät päivät sujuvat hänen mielestään mukavasti mutta kolmannen päivän aamuna hän kysyy, mökkeilevätkö suomalaiset todella monta viikkoa putkeen. Eivätkö he yhtään kaipaa jonnekin muualle?

3. Kypsyminen

Reilun viikon päästä siippa on ärtynyt. Suomen kieli on hänen mielestään ksenofoobikkojen keksintö, jolla estetään ulkomaalaiset muuttamasta maahan. Hän on vakuuttunut ettei koskaan tule oppimaan muuta kuin ”kiitos” ja ”kippis”. Aamuisin hän lukee haikein silmin New York Timesia netistä.

Lämpötila alkaa öisin vaipua lähelle nollaa, vaikka on vasta elokuu. Mies puhisee joutuvansa ensi ”kesälomalla” Suomeen ottamaan mukaan lapaset ja pipon. Helsingin ravintolat ovat hänen mielestään järjettömän kalliita ja ihmiset liian humalassa. Ja miksi suomalaiset tuijottavat niin omituisen vihamielisesti kaikkia joita eivät tunne? Mikä heitä oikein vaivaa?

4. Hyväksyntä

Vierailun loppu alkaa häämöttää, ja mies tajuaa palaavansa Suomeen aikaisintaan vuoden, todennäköisesti vasta parin päästä. Hän uusii lupauksensa opetella kieltä ja suunnittelee seuraavansa suomalaisia uutisia netistä. Hän haluaa ostaa suomalaista muotoilua ja hamstrata ruisleipää ja sinappia mukaan Amerikkaan. Matkalla lentokentälle hän käy hymähdellen läpi ottamiaan valokuvia.

Kun saavumme New Yorkin lentokentälle, vastassa on myöhästyneiden lentojen ja täyden lentokentän kaaos. Emme ole enää Suomessa, mies muistuttaa.