Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Satu Taskinen
Kotikaupunki Wien muuttui ihanaksi seikkailuksi.
Olin jo vaikka kuinka kauan ollut kateellinen ihmisille, jotka rohkeasti omilla pyörillään ajavat ympäri kaupunkia iloisina ympäristöä, rahojansa ja terveyttään suojellen sekä aikaansa säästäen, mutta sitten tapahtui ihme. Sain puhelinsoiton, jossa minulle tarjottiin vanhaa polkupyörää.
Vastasin oitis myöntävästi. Kolmen kuukauden kuluttua pyörä olikin jo sitten korjattu, siihen oli ostettu uusi hieno lukko ja sen valot vilkkuivat polkemisen tahtiin. Ei muuta kuin harjoittelemaan.
Edellinen kertani pyörän selässä kaupungissa oli yli kaksikymmentä vuotta sitten. Katsotaan siis huolellisesti vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle, ennen kuin käännytään, päästetään kinkkisissä paikoissa raitiovaunut ohitse eikä kilpailla autojenkaan (ei edes bussien) kanssa oikeudesta käyttää yhteisiä ajoväyliä. Liikenteessä nopein ja peltisin kun kuitenkin voittaa.
Pari-kolme kertaa keskustaan ja takaisin, vielä päämäärätöntä harjoittelua ruuhka-aikaan kotikaupunginosassa sekä kauppareissujen testaaminen, ja nyt kolmen viikon kuluttua olen jo kuin vanha tekijä. Viime viikolla kotimatkalla töistä ajoin jo minäkin toisten perässä keltaisilla yli kaksiosaisen risteyksen, jopa yli mummopyörääni kovasti poukkoiluttavien raitiovaunukiskojen!
Se oli vähän liikaa, tunnustan. Ja hiljennän taas. Menkööt muut ohi oikealta ja vasemmalta, onhan tähän totuttu.
Apua vääriin ja etenkin vaarallisiin reittivalintoihin löytyi onneksi nopeasti. Netissä on uusi hieno sivu, joka laskee minulle parhaimmat pyöräreitit niin Wienissä, Ala-Itävallassa kuin Burgenlandissa, mikäli saisin päähäni lähteä niin pitkälle tai innoissani eksyisin. Sivun nimi on suomeksi käännettynä ”aastabeehen”, ja se on vähän kuin pyöräilijöiden etukäteisnavigaatio, koska ennen laskuaan se kysyy, haluanko nopeimman, viehättävimmän vai yksilöllisimmän reitin. Aastabeehen näyttää jopa graafisesti reitin korkeuserot ja kertoo keskimääräisen ajoajan sekä -vauhdin.
Olen hyvin innostunut. Olen varma, että jos vain suinkin muistaisin, millaista oli oppia kävelemään, sitä voisi hyvin verrata tämänkin liikkumistavan muuttumiseen. Näytänkin ehkä hiukan samalta kun silloin yksivuotiaana, kulkiessani nyt suu auki ja ylpeänä jokaisesta polkaisusta ja hienosta kaarroksesta, hämilläni hienoisista tasapainovaikeuksista tai epävarmuuksista liukkaiden syyslehtien päällä ja alamäissä.
Koko kaupunki, koko elinympäristö, hahmottuu aivan uudella tavalla. Yhtäkkiä tasaisesta Wienin altaasta on tullut kumpuileva maasto, voi ehkä sanoa jopa: vuoristo! Löydän pyöräilijöille varattuja salaisia reittejä, jotka mutkittelevat talojen takapihojen läpi ja joita en ole koskaan aikaisemmin kulkenut, vaikka olisin voinut vannoa tuntevani kotikaupunginosan jokaisen pienimmänkin kujan.
Ja kun lapset huutelevat minulle koulujensa pihoilta, että ajan väärään suuntaan, voin vain kintaalla viitaten kehottaa heitä katsomaan tarkemmin liikennemerkkejä, joihin lähestulkoon kaikkiin on merkitty, että pyörällä saa ajaa juuri niin kuin huvittaa (eivätkö he osaa vai halua lukea?). Mikä vapaus, mikä riemu!
Aamulla hikisenä mutta kuitenkin raikkaana töihin saavuttuani toiset, muovisten kertakäyttökahvikuppien kanssa käytävissä vaeltavat ja hississä ylösalas ajelevat ihmiset vaikuttavat unisilta ja hitailta. Minä sen kuin kaivan reppuni uumenista tavallisen teetermarin ja toisesta, erityisen hienosta ja ympäristöystävällisestä lounastermarista riisiruuan ja keiton, jotka olen keittänyt jo edellisenä päivänä valmiiksi. Työpäivä sujuu hienosti eikä sen jälkeen enää tarvitse mennä uimahalliin sahaamaan sitä samaa viidenkymmenen metrin pätkää edestakaisin. Se tulikin jo tehtyä muutama tuhat kertaa ja alkoi vähitellen kyllästyttää. – Ja ei ei! Ei missään tapauksessa! Tämä into ei taatusti latistu! Ei vaikka nurkan takana vaanivat talvi ja jäiset tiet.
