Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Matti Kohonen
Jean Sarkozy isänsä jäljissä.
Yleensä poliittiset dynastiat liitetään läheisesti joko Britannian kaltaisiin monarkioihin tai Afrikan presidenttipelien jälkipyykkiin. Vaan onko Nicolas Sarkozy nyt pystyttämässä omaa dynastiaansa – vähän kuin George Bush, joka petasi pojilleen poliittiset urat?
Näyttää nimittäin siltä, että 13. lokakuuta muistetaan Ranskassa päivänä, jolloin pedattiin monarkian paluu. Jean Sarkozy, presidentin vasta 23-vuotias poika, nousee tärkeään virkaan Haut de Seinen departementin suunnitteluneuvoston EPAD:in johtoon.
Jean nousi parrasvaloihin vuonna 2007, kun isä-Sarkozy valittiin presidentiksi. Samana vuonna Jean valittiin varmalla oikeiston lipulla pormestariksi kaupunkiin, jota hänen isänsä johti vuosina 1983-2002.
Virkanimikekin on kuin Napoleonin ajalta. Käytännössä nimitys tarkoittaa, että Jean pääsee päättämään La Defencen liikekorttelin suunnittelun kuvioista, kun sinne nousee ”Suur-Pariisin” yksi isoimmista rakennustyömaista. Alueella on 150 000 työpaikkaa, 3 miljoonaa neliömetriä toimistoja ja 1500 yritystä, mukana mm. ydinvoimastaan tunnettu Areva.
Nimitys on aiheuttanut huomattavan kuohun Ranskassa. Jo samana päivänä 43 000 ihmistä, suurin osa alueen asukkaita, allekirjoitti adressin nimitystä vastaan. Eihän Jean ole valmistunut vielä yliopistostakaan, ja Ranska jos mikä maa pitää korkeakoulututkintoja pääsylippuina työpaikkoihin.
On Jean Sarkozylle löydetty vastaehdokaskin. Fiktiivinen maahanmuuttajataustainen ehdokas Mamadou asuu viereisessä Nanterren kunnassa, joka lasketaan yhdeksi Pariisin köyhimmistä, mutta onpa hänellä CV:ssä kuitenkin jo lakitutkinto kädessään. Facebook-ryhmässä on 300 jäsentä. Miksi vastustus on teatraalista? Eikö oikeita vastaehdokkaita löydy?
Mamadou-kannanotto on Nanterressa asuvan ”sosiaalisen yrittäjän” Yacine Djazirin käsialaa. Djazir kertoo haastattelussa, että Ranskassa on maahanmuuttajana lähes mahdotonta päästä töihin: CV:hen on täällä nimittäin yhä tapana liittää valokuva.
Yacine Djazir kannattaakin meritokratiaa, samoja tasavallan arvoja kuten tasa-arvo ja vapaus. Ehkä pitäisi myös pyrkiä muuttamaan lakeja eikä uskoa, että meritokratia syntyy itsestään. Syrjinnästä Ranskassa ei vieläkään oikein voi haastaa työnantajaa raastupaan; lähinnä sitä pyritään kitkemään tukiaisin ja muiden erikoiskiintiöiden kautta. Ne taas johtavat siihen, että maahanmuuttajat muuttuvat kiintiökansalaisiksi.
Vaikka maahanmuuttajia on Ranskassa noin kymmenen prosenttia väestöstä, vain kolme 555:stä kansanedustajasta ja neljä 305:stä senaattorista ovat osa ”näkyviä vähemmistöjä”, kuten heitä toisinaan ranskaksi kutsutaan. Ehkä myös sanastossa on jotakin vikaa: ranskalaistyöpaikoilla on käytössä termi ”diversité”, kun taas sama englanniksi on ”equal opportunities”. Kysehän on oikeuksista, ei siis kiintiöistä.
