Teksti Katja Lappalainen

…ja maassa maan tavalla. Matkaajat saapuvat Luxemburgiin.

Vaeltaessa pohtii usein miksi sitä matkustaakaan. Tällä hetkellä kodittomana – mukana vain se mitä reppuun mahtuu. Lähinnä vain tietokone ja kamera oheislaitteistoineen ja makuupussi. Oleminen tuntuu aivan erilaiselta ilman suurta tavaramäärää. Koti on siellä, missä sielu lepää ja missä kokee ystävyyttä.

Toisaalta taivallettuaan sateessa painavan repun kanssa nälässä ja janossa väsyneenä rakot jaloissa kysymys reppureissaamisen järkevyydestä herää aina silloin tällöin. Miksi haluan nukkua futismaaleissa, pelloilla, teatterien edustalla ja siltojen alla. Tietämättömyys päämäärästä ja nukkumapaikasta uuvuttaa ja jatkuva käveleminen väsyttää joskus luita ja ytimiä myöten.

Kaiken keskellä onnen hiipiessä sydämeen tiedän kuitenkin syyn. Minulla olisi ehkäpä varaa muuhunkin, mutta en halua. Laajentaessani omia rajojani ja uskallustani tiedän eläväni. Tunnen oleellisen ja keskityn. En harhaile enää mielessäni – en yritä enää tehdä kaikkea kerralla. En kiidä enää yksityiskohtien ohitse. Tunnen sateet, auringon, janon, nälän, kivun, väsymyksen. Toisaalta maistan paremmin, näen tarkemmin ja tunnen sydämellä. En tarvitse tämän jälkeen enää erityisempiä syitä kulkurin vaellukseen.

Pääsimme suunnilleen kahdella kyydillä koko Euroopan läpi äärimmäisen vieraanvaraisten ihmisten kyydissä. Bulgarialainen rekkakuski sekä saksalainen yksityisyrittäjä veivät maiden läpi. Maisemien kiitäessä ehtii miettiä monenmoista. Tilasta, ajasta, menneisyydestä ja tulevaisuudestakin. Silti nykyhetki on läsnä aiva eri tavalla kuin kotona arkisessa ympäristössä.

Eurooppa on on ollut kylmä ja sateinen, mutta onneksi Luxenburgissa alkoi jo hieman lämpimämpi vyöhyke.

Luxemburg oli kovin erilainen kuin odotin. Mielessä oli kerrostaloja, pankkeja, tiheyttä ja kiirettä, vaan toisin kävi. Näiden sijaan sain rauhaisaa mielenmaisemaa, patikointia ja kauniita maisemia. Ritarien vanhoilla mailla laidunsi yhä tuhteja työhevosia ja lehmiä suurilla laitumilla. Tammimetsiä, ruskaa sekä vihreää ruohoa. Kero-koira oli innoissaan laiduntavista eläimistä ja multaisista pelloista.

Lampaita ja lehmiä oli Luxemburgin pääkaupungin esikaupunkialueen talojen pihoilla. Kaikkialla ihmiset tuntuivat onnellisilta.

Lukiessani Wikipedian tarjoamaa tietoa en toisaalta tätä onnellisuuden syytä ihmettele. Tässä Euroopan minivaltioihin kuuluvassa suurherttuakunnassa työttömyys on lähes olematonta, ja köyhyysrajan alapuolella ei elä kukaan, vaikka maahanmuuttajia onkin 37 prosenttia väestöstä. Kerrankin varallisuus tuntui vaikuttavan siihen, ettei ihmisillä ollut niin hillitön kiire ja tuottavuuden tarve.

Kolmen päivän Luxemburg-vierailun jälkeen matka jatkuu kohti Ranskaa, mihin nyt mahdammekaan kyydin seuraavaksi saada.

Luxemburgin junissa ei saa narkata eikä laulaa.