YleinenKirjoittanut Veli Itäläinen

Laulavat alkkarit

Lukuaika: 2 minuuttia

Laulavat alkkarit

KirjeenvaihtajatKirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Veli Itäläinen

Neuvostorockin perinteet jatkuvat Valko-Venäjällä.

Koska perinteisesti meidän moskovalaisten näkökulmasta tiluksiamme on kaikki mikä on Tyynenmeren ja Atlantin välissä, lukijan ei pidä hämmästyä, jos käsittelen välillä naapurimaiden asioita. Populaarikulttuurin ilmiöt kuitenkin kulkevat Moskovan, Minskin ja Kiovan välillä paljon jouhevammin kuin kaasu.

Viime vuonna ukrainalainen tuottaja ja pitkän linjan rock-muusikko Kuzma Skrjabin (oikea nimi Andrei Kuzmenko) kyllästyi valtavirtapopin korruptioon, tyhjäpäisyyteen ja lahjattomuuteen, ja valitsi kuusi satunnaista naista ulkomusiikillisen perustein. Yhtye ”Pajuštšie trusi” (laulavat alkkarit) oli syntynyt. Kuolemattomia hittejä ryhmälle on kertynyt jo useampia; ehkä suosikkini on ”Kauneuslekuri”.

Lyriikat menevät likimain näin:

Ehkä olen läski,

paksu lehmä,

eikä kukaan katso minua,

ehkä elämältä halusin liikaa,

mutta kuitenkin rakastan itseäni.

Kertosäe:

Minä tarvitsen häntä… häntä,

hän ei ole julkea eikä keikari,

niitä täällä on muutenkin kuinka paljon vaan,

en tarvitse Mickey Rourkea enkä Slavik Makartšukia,

vaan pelkästään kauneuslekuria

Hän siirtää nahan pyllystä naamaan,

siirtää oikealle vasemman kylkiluun,

suoristaa jalat ja suurentaa rintoja,

minusta tulee kaunis, eikä kuka vaan.

mainos

Rakastan jauhoisia ruokia ja karkkia,

enkä halua elää muuten,

fitness ja dieetit ovat roskaa,

kerään rahaa leikkaukseen.

Ironia on kuitenkin vaikea laji, ja lukiessa mitä Ukrainan keltainen lehdistö kirjoittaa laulavista kalsareista, välittyy vaikutelma että kyseessä on vain yksi yhtye muiden joukossa, eikä ole epäilystäkään että jotkut ottavat heidät täysin tosissaan. Voiko siis populaarikulttuuria ylipäätänsä ivailla sen sisältä päin?

Sanoa jotain yrittää myös Ljapis Trubetskoi, valkovenäläinen rock-yhtye joka nimesi itsensä 12 tuolia -kirjan henkilön mukaan. Ska-punk juurista ponnistava bändi täyttää ensi vuonna 20-vuotta, ja 90-luvun lopulla se oli ehkä maansa suosituin yhtye. Yhtyeen poliittiset kannanotot selkeytyvät vuosi vuodelta, ja viimeisemmän levyn, elokuussa netissä vapaaehtoista maksua vastaan levitetyn ja syyskuussa kaupoissa julkaistun Kultprosvetin viesti on anarkistinen ja estetiikka viime vuosisadan venäläisestä futurismista – sitä voi katsella ”Burevestnik”-kappaleen videosta täältä:

Levyn voi ladata täältä: http://lyapis.kroogi.com/ ja yhtyeen kotisivut ovat täällä: http://www.lyapis.com/

Kaikista entisistä neuvostotasavalloista Valko-Venäjä on ehkä lähimpänä Neuvostoliittoa, joten kaikkien jotka syntyivät liian myöhään kokeakseen Neuvostoliiton kannattaa matkustaa sinne. Tämä neuvostoliittomaisuus heijastuu myös populaarikulttuuriin – tuskin missään muussa Euroopan maassa voi puhua näin paljon politiikasta, ja vastustaa hallitusta näin paljon vaikuttamatta kornilta ja ajautumatta marginaaliin. Ljapiksilta onnistuu maanalaisen neuvostorockin perinteiden jatkaminen uskottavammin kuin keneltäkään Venäjällä, jossa lähes kaikki tämän päivän merkittävimmät rock-muusikot olivat merkittäviä jo Neuvostoliitossa, ja missä todella merkittävää rock-musiikkia on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tehty kovin vähän.

Jos autoritaarinen järjestelmä ei tapa vastakulttuuria, se tekee siitä paljon vahvemman. Toistaiseksi Valkovenäjän hallinto ei ole Ljapiksia merkittävästi häirinnyt – he saavat edelleenkin esiintyä Minskin suurimmilla areenoilla.

Kannanotoistaan huolimatta yhtye ymmärtää pitää tietyn hajuraon varsinaiseen oppositio-aktivismiin, ja tietysti lähes kaikki taiteilijatkin haluavat olla mahdollisimman riippumattomia. Tämä tosin myös nakertaa yhtyeen uskottavuutta tiukimpien aktivistien parissa, mutta minua ainakin ilahduttaa että toisin kuin lännessä, idässä yhteiskunnallisuus ei aina tarkoita soittotaidon puuttumista.