Kotiinpaluun dilemma

Teksti Anna Palmén

Jäähyväismalja Palestiinalle. Toistaiseksi.

Tasan viikon päästä lentokoneen ikkunasta pitäisi näkyä kesäinen ja vihreä Helsinki tai harmaa ja sateinen kotikaupunkini. On tullut aika sanoa hetkeksi hyvästit Palestiinalle ja samalla totuttautua ajatukseen pienestä kulttuurishokista, joka iskee aina palatessani Suomeen. Suomessa ollessani kaipaan Palestiinaa ja täällä taas Suomea. Siinä dilemma, joka ei ole niin helposti ratkaistavissa.

Kesäiseen Suomeen on ihana palata, koska silloin suomalaiset hymyilevät. Kaipaan Suomesta perhettä, ystäviä ja yhteisiä kuohuviini-iltoja juoruineen, mansikoita, herneitä, ruisleipää, oltermannia, kesämökkiä, laituria, saunaa, järveä ja valoisia kesäöitä, jotka vietetään ulkona toppatakit päällä.

Talvinen paluu Suomeen on aina sietokykyä ravisteleva kokemus. En unohda koskaan marraskuista iltaa, jolloin palasin Palestiinasta takaisin Suomeen. Seisoin myöhään illalla Turun kauppatorilla räntäsateessa matkalaukkujeni kanssa ja odotin bussia, jota ei koskaan tullut. Siinä vaiheessa oli vaikea löytää mitään positiivista Suomeen paluusta.

Suurin shokki kotiinpaluussa on kuitenkin se, että Suomessa elämäntyyli on rauhallista ja kontrolloitua. Arabikulttuurissa käytetään ääntä, käsiä ja neuvotellaan kaikesta kiivaasti. Taksikuskit tyyttäävät joka mutkassa, koska se on tapa kertoa, että nyt käännyn oikealle tai vasemmalle. Tyyttäys on myös tervehdys vastaantulevalle autoilijalle, jos hän sattuu olemaan tuttava. Suomessa en enää hätkähdä kovaa ääntä, vaikka siellä se onkin katastrofi, jos joku painaa torvea takana. Osoitus siitä, että nyt on tehty jotakin pahasti väärin.

Täällä taksimatka maksaa korkeintaan kaksi euroa, mutta Suomessa sillä hinnalla taksin ovi ei edes aukea. Baari-illan jälkeistä taksimatkaa Suomessa en halua edes ajatella.

Täällä minuun kiinnitetään huomiota, koska olen vaalea. Huutelua saa kuulla rasittavuuksiin asti, mutta Suomessa olen osa suurta massaa. Palestiinassa saa tuntea itsensä viehättäväksi ainakin ajoittain, jota tietysti jokainen nainen kaipaa joskus. Suomessa minut palautetaan maanpinnalle ja saan muistutuksen siitä, että suomalaisessa kulttuurissa ei turhia kehuja jaella. Toisaalta se on helpottavaa, kun välillä saa olla täysin rauhassa uteliailta katseilta.

Palestiinalainen vieraanvaraisuus on yksi asia, jonka ainakin toivon ottavani aina mukaani Suomeen. Täällä ventovieras ihminen kutsutaan kotiin ja pöytään laitetaan parasta. Vieras arabikulttuurissa on kunnia-asia. Kun minulla on joskus oma koti Suomessa, niin sinne ovat tervetulleita kaikki ystäväni jokaisesta maailmankolkasta. Hyvän ystäväni vanhemmat Suomessa pitävät kotinsa oven aina auki ja oloni heidän luonaan on ihanan kotoinen. Siellä eletään kuin Palestiinassa.

Palaan Länsirannalle jo elokuussa, paikkaan, josta on tullut toinen kotini. Mutta sitä ennen pidän arabijuhlat ystävilleni, istun laiturilla aamuun asti parantamassa maailmaa, hyppään jääkylmään järveen ja nostan maljan Palestiinalle.

Kommentoi Facebookissa
Eläinpoliittinen vaalikone
Migration Comics