Jeesuksella päähän

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Jenni Jarventaus

Amerikkalaiset kiihkoilevat uskosta, ja pohjoismaalaista ärsyttää.

Kirottu Nidal Hasan. Yhdysvaltain armeijan psykiatri ja muslimi Hasan ampui toissaviikolla 13 ihmistä kuoliaaksi Fort Hoodin tukikohdassa Teksasissa. Kyse on pahimmasta verilöylystä, mitä amerikkalaisessa sotilastukikohdassa on tapahtunut.

Hasan huusi ammuskelun aluksi ”Allahu akbar!” (Allah on suuri), jota myös jihadilaiset tuppaavat karjaista ennen kuin ryhtyvät terroritekoihinsa. Lisäksi tutkijat löysivät todisteita, että Hasan oli ollut sähköpostiyhteydessä jemeniläiseen äärimuslimisaarnaajaan ja yrittänyt päästä sotakomennuksilta, koska ei omien sanojensa mukaan halunnut tappaa muita muslimeja.

Kirotun tästä surkeasta tapauksesta tekee se, että ilman viittauksia uskontoon Hasan olisi jäänyt historiankirjoihin ainoastaan sotaa pelkäävänä joukkomurhaajana. Nyt hän on käynnistänyt Yhdysvalloissa jälleen keskustelun islamin ”vaarallisuudesta” ja muslimien ”murhanhimoisuudesta”. Oikeistovaikuttajat Charles Krauthammerista Pat Robertsoniin ovat saaneet lisäpontta vakaumukselleen, että islam on ennen kaikkea terroristinen ja siten ”amerikkalaista elämäntapaa” uhkaava uskonto.

Niin. Ihan kuin Amerikassa ei kohkattaisi jo tarpeeksi uskosta.

Amerikkalaiset ylpeilevät mielellään separation of church and state -periaatteella, joka on kirjattu Yhdysvaltain perustuslakiin. Sen mukaan valtion ei pidä tukea mitään uskontoa, mutta ei myöskään estää minkään uskonnon harjoittamista. Ihailtava ajatus, mutta todellisuus on jotain ihan muuta. Uskonto on niin läsnä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, että kaltaistani tapaluterilaiseksi kasvatettua ja sittemmin kirkosta eronnutta agnostikkopakanaa se usein karmaisee.

Sukupäivällisellä mieheni setä kilistää lasia ja alkaa muitta mutkitta lausua Isä meidän –rukousta, vaikka pöydän ympärillä istuu myös buddhisteja, new age -hippejä, yksi hindu ja ainakin muutama ateisti. Etelävaltioiden läpi ajaessa näkee enemmän kirkkoja kuin asuintaloja. Ravintolatyöntekijä siunaa Jeesuksella, kun hänelle jättää tipin (työntekijälle, ei Jeesukselle). Arkipäivän lisäksi uskonto nivoutuu politiikkaan: esimerkiksi menneellä viikolla Washingtonin katolinen kirkko ilmoitti peruuttavansa kaiken kaupungissa rahoittamansa köyhäinavun, jos kaupunginvaltuusto ei hylkää esitystä laillistaa homoavioliitot.

Ärsyttävintä on se, että uskonnollisuus Yhdysvalloissa usein samaistetaan moraaliin. Jos olet uskovainen, sinulla on automaattisesti hyvät moraaliset arvot. Jos et usko korkeampaan voimaan, olet vähintäänkin epäilyttävä hyypiö. Amerikkalaista kehuttaessa usein mainitaan miten hän käy joka sunnuntai kirkossa — miten moraalinen ja oikeamielinen ihminen! Vastaavasti pohjoiseurooppalaisten sekulaarisuus ja kirkossa käymättömyys nostaa täällä kulmakarvoja: ilmankos te eurooppalaiset olette niin moraalittomia.

On totta, että järjestäytyneet uskonnot tekevät Amerikassa paljon hyvää — niiden on pakko, koska verorahoilla rahoitettu turvaverkko on niin hatara. Kirkko, moskeija, temppeli tai synagoga on usein yhteisönsä tärkeä sosiaalinen keskus, joka tarjoaa kodittomille ruokaa ja yösijoja, kerää varoja kehitysmaihin tai järjestää köyhien perheiden lapsille päivähoitoa. Monissa amerikkalaislähiöissä ja pikkukaupungeissa ne ovat kauppakeskusten ohella ainoita tiloja, joissa naapuruston väki voi tavata toisiaan.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Mutta liian tiuhaan tahtiin yhteinen hyvä väistyy dogmaattisuuden tieltä, ja uskoa päädytään käyttämään lyömäaseena, jolla erotetaan ”oikein uskovat” meistä muista. Esimerkiksi homojen oikeuksista tai abortista on turha yrittää käydä järkevää keskustelua, sillä Raamatulla hutkaistaan päähän saman tien. Sen sivuilta löytyy ties minkälaisia perusteita, jotka sopivasti oikeuttavat uskovaisten ahdasmielisyyden.

Ja kun uskonto on vedetty keskusteluun mukaan, rationalisuuden voi vetää vessanpöntöstä alas. Äärikristityt kun eivät suostu näkemään mitään ristiriitaa asenteidensa ja Jeesuksen opetusten välillä. Jeesushan kannusti rakastamaan lähimmäisiään, ei kieltämään heiltä oikeutta noudattaa seksuaalista suuntautumistaan. Ja eikös sillä samalla logiikalla jolla ei-toivotun sikiön elämän päättäminen on murha, myös kuolemantuomion pitäisi olla murha? Miksihän sitten aborttiklinikoita pommittavia kristittyjä ei kuitenkaan näy vankiloiden porteilla yrittämässä estää kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa?

Jos ärsyttävintä amerikkalaisten kiihkoilussa on moraalin ja uskon yhteen niputtaminen, huolestuttavinta siinä on uskonnon vaikutus poliittisiin päätöksiin. Jeesusteluun ei törmää vain homoliitoista puhuttaessa, vaan vähän joka puolella. Tuplavee-Bushin hallinnon sisäisestä kirjeenvaihdosta on käynyt selväksi, että Bush ja kumppanit olivat ristiretkellä kristinuskon — tai kuten he ilmaisivat, ”kristittyjen arvojen” — puolesta. Tämä näkyi muun muassa siinä, että Bush suuntasi valtavan määrän rahaa kehitystyöjärjestöille, jotka toimensa ohessa levittivät parrakkaan sandaalimiehen ilosanomaa. Kouluissa yritettiin rajoittaa evoluution opetusta. Ehkäisyvalistuksesta riisuttiin viittaukset kondomeihin, ja ainoana ”oikeana” ehkäisykeinona opetettiin jalkojen ristimistä avioliittoon asti.

Viimeisin surkuhupaisa esimerkki politiikan ja uskonnon pakkoavioliitosta on republikaanipuolueen vanha jäärä Newt Gingrich, entinen edustajainhuoneen puhemies, joka aikoo asettua ehdolle vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Gingrich on uransa varrella pysynyt uskonasioista hissukseen, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon että miehen tekemiset eivät ole ihan noudattaneet kymmentä käskyä. Gingrich muun muassa otti avioeron vaimostaan numero kaksi, kun tämä kävi läpi rankkoja syöpähoitoja, ja petti erästä vaimoaan alaisensa kanssa, josta tuli sittemmin hänen vaimonsa.

Nyt kun Gingrich katselee himoiten tulevia presidentinvaaleja, on mies nähnyt taivaallisen valon. Hän on kääntynyt katolilaiseksi, vieraillut uskontoaiheisissa televisio- ja radio-ohjelmissa, kirjoittanut uskosta kirjan, tuottanut kaksi elokuvaa ja valmistelee parhaillaan dokumenttia siitä, miten Paavi Johannes Paavali II voitti kommunismin. Tämän käännöksen kyynisyyden voittaa vain sen tekopyhyys.

Muutosta on kuitenkin ilmassa. Tutkimusten mukaan samat kaksikymppiset, jotka aktivoituivat ennen näkemättömin joukoin äänestämään Obaman presidentiksi, hakevat elämänsisältöä yhä enemmän vapaaehtoistyöstä ja poliittisesta vaikuttamisesta kuin järjestäytyneestä uskonnosta. Perinteisesti niiden amerikkalaisten määrä, jotka kyselyissä ilmoittavat että eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, on ollut hyvin pieni, 5-10 prosenttia. 18-29-vuotiaiden amerikkalaisten joukossa luku on kuitenkin jo 25 prosenttia, ja kasvamassa.

Yhdysvalloissa asuu maailman heterogeenisin väestö, jonka joukosta löytyy ties minkä kuppikunnan hindua, zoroatria, muslimia, juutalaista, Äiti Maa -uskovaista, jain-munkkia, universalistia ja ateistia. Kun maan monimuotoisuus alkaa näkyä myös uskonnosta puhuttaessa, usko siirtyy toivottavasti sinne minne se kuuluukin, yksilön ja hänen korviensa (tai tarvittaessa jonkin korkeamman voiman) väliselle alueelle.

Kommentoi Facebookissa
Jenni Järventaus