Pitkän talven jälkeen on taas valon, kesän & pakanallisten bakkanaalien aika.
Tamperelaisen Tarmo Paunun (s. 1971) uusissa isokoisissa maalauksissa otetaan kantaa perussuomalaisten ”postmodernin rappiotaiteen” vihaan: veden Jumala Ahti on jäänyt kiinni naiselliseen verkkosukkaan ja tämän hurskaan kondomikonnan aivosiittiöinä polskivat Mannerheim ja Kekkonen.
Viereisessä taulussa Kojakin näköinen Jean Sibelius säestää polkkaa pianolla ja Tarmo maalaa hänelle vahvan prostatan.
”Olen Tauno Palon ja Goethen bastardiäpärä!” Paunu päräyttää.
Tällä hän tarkoittaa niin kulttuuristen kuin seksuaalisten vastakohtien ja tabujen yksiinmaalaamista: itkua ja naurua samassa kuvassa. Tarmossa on elokuvallista hurmuriainesta, kuten myös kirjallista taustaa: Mummo seurusteli Mika Waltarin kanssa ja hänen isäpuolensa on Hannu Salama.
Paunu säilytti oman tyylinsä läpi Kuvataideakatemian. Paunun maalaustyyli muistuttaa Berliinin muurin varjossa 1980-luvulla syntynyttä villimaalareitten tyyliä: spontaani ja lapsenomainen pensselillä piehtarointi ja maaliaineksen freudilais-anaalinen pruitskailun riemu yhtyy loisteliaisiin selityskertomuksiin karikatyyristen kuvakerrosten äärellä.
Paunu on kehittänyt tästä oman työkalunsa, jota hän kutsuu nimellä transsymbolismi.
”Tarkoitan sillä läpivientiä. Viesti, jonka lähetän, on liikkuva symboli, ei kiveen kirjoitettu. Symboli on yhdistävä vastakohtana diaboliselle eli eristävälle. Jäykät symbolit eristävät, notkeat yhdistävät.”
Näyttelyn nimenä on Elo pakanana. Paunun pensselipohdinnan alla on sivilisaation tukahduttava vaikutus suhteessa viriiliin menneisyyteen. Paunu pitää itseään funktionalistina; hän tekee symboleita käytäntöön.
Antiikin filosofi tuijottaa kauhuissaan pakanallisen parin eroottista riittiä. Nuori Goethe hymyilee monikätisen alkukasvin sisältä kuin jokin tanssiva hindujumala.
”Goethellä oli silmää nähdä yhtä aikaa yksityiskohta kuin sen yhteys kokonaisuuteen.”
Vaikka ensinäkemältä Paunun työt tuntuvat sutasuilta, on niitä tehty hitaasti ja harkiten. Tarmon suvereenien selostusten liukuvista hahmoistaan tulisi myös kuulua näyttelyssä transkuultavasti maalausten lävitse.
Paunu on maalannut Leonardo da Vincin Pyhä Anna kolmantena -aiheen nuotiolla kulissimaisten omenapuitten sisällä.
”Maria houkuttelee pikku Jeesusta takaisin syliinsä, mutta tätä kiinnostaa enemmän koira. Alkuperäisessä versiossa Marian vulva näkyi hameen heilahduksessa, mutta lopullisessa versiossa punainen viitta peittää neitseellisen sikiämisen lähteen tulenlieskan lailla.”
”Maria kuvaa kirkkoa ja tarkoitukseni on vetää Jeesus takaisin kirkkoon, mistä hänet on toisinajattelijana poistettu. Ehkä Jeesuskin on tuomittu pakanaksi.”
”Pakanuus on systeemin ulkopuolista hyvää. Viidakosta lentää terapia-Tarzan, joka on parannuksen tehnyt valkonaama ja kääntynyt villeyteen”, Paunu määrittelee.
”Tai sitten ikinaisellinen mysteerio, Vihreäverinen lady, joka hajareisin meressä muodostaa laajan vaasin nauravine rintoineen. Naisen kasvot ovat kuitenkin tiukat ja hänen hiuksissaan on punainen apina.”
”Siinä yritetään tehdä aivotyötä, koetetaan muuttaa toista ihmistä. Se on mahdotonta, koska muutoksen kohde on sidottu vartaloonsa.”
Paunun värit ovat raakoja. Olennot kietoutuvat vihan ja rakkauden dualismiin. Maalauksessa Beethoven Paunu yltyy romantisoimaan ”ensimmäistä iltaruskoa syntiinlankeemuksen jälkeen”.
Eeva on auringossa ja Aatami halkeaa hahmostaan kasvavan käärmeen puristuksesta kuin tahna tuubista.
Tarmo Paunun Elo pakanana -näyttely 7. –31. toukokuuta Helsingin galleria Amassa, Rickhardink 1.
Erkki Pirtola
