Teater 90° ja W A U H A U S -ryhmien WunderKinder sai ensi-iltansa Stage-festivaalilla elokuussa 2016. Silloin tämä nykyajan ihmisiä esineellistävää työelämää hirtehisen symbolisin keinoin kuvaava esitys oli vallannut tyhjän pankkihuoneiston Kallion Fleminginkadulta. Esitys oli yksi teatterikauden tärkeimmistä eikä ollut ihme, että sen pääsyliput loppuivat heti.
Onneksi tämän Johannes Ekholmin kirjoittama ja Anni Kleinin ohjaaman esityksen voi 18.10. alkaen nähdä Viirus-teatterissa.
Esitys sijoittuu tarkoitukseltaan epämääräisenä näyttäytyvään suunnittelutoimistoon, jossa pitkästyneet työntekijät ovat enemmän tekevinään jotain kuin oikeasti tekevät mitään. Samalla heidän puheensa vilisee onttoa, mutta kliseisyydessään hervotonta luovuussloganismia.
Karl Marxilla on käsite luonnenaamio (Charaktermaske), jolla hän viittaa ihmisten sisäistämiin yhteiskunnallisiin rooleihin, jotka estävät heitä tunnistamasta riiston rakennetta edes silloin, kun riisto kohdistuu heihin itseensä. WunderKinderissä sama ajatus lihallistuu ratkaisulla, jossa kaikilla näyttelijöillä on ihonvärinen kasvonaamari. Vieraantuneisuutta korostaa vielä se, että kaikki ruotsin- ja englanninkieliset repliikit tulevat taustanauhalta.
Yleensä näyttelijät luovat roolinsa kehollaan, ilmeillään ja puheellaan. Kun kaksi jälkimmäistä on poistettu, näyttelijän ilmaisukeinoista jäljelle jäävät vain fyysinen elehtiminen ja silmät. Työvälineidensä osalta rajusti amputoitujen WunderKinderin näyttelijöiden katseista kuvastuukin pidätelty epätoivo.
Tällä WunderKinderin esitysmetodilla vieraantumisen olotilan demonstroiminen onnistuu vavahduttavasti.
Pelkistetyn esityksen sisään on kyetty rakentamaan myös luokka-asetelma. Merkityksettömyyden keskellä kelluvan toimistokeskiluokan ohella siihen kuuluvat kaikki verisetkin sotkut nöyrästi siivoava työväki ja nopean luonnollisen poistuman kierteeseen ajettu työharjoittelijoiden paarialuokka.
Selväksi tulee sekin, että kuvatun vakuumitodellisuuden näennäisturvallisuuden ulkopuolella riehuu poliisiväkivalta.
WunderKinder esittää nykyisen työelämän ja yhteiskunnallisen todellisuuden enemmän klaustrofobisena vankilana kuin perinteisenä oravanpyöränä. Tämän se tekee niin vakuuttavasti, että kun yksi piinattu onnistuu lopulta pääsemään tästä painajaisesta karkuun, katsojassa syntyy poikkeuksellisen vahva katarttisen vapautumisen tunne.
Dialektiikka ei silti pysähdy koskaan. Aina vuorollaan uusi harjoittelija seisoo yleisön edessä ja yrittää takellellen keksiä, mitä hän haluaisi työltään, josta hänellä selvästi ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä. Hänen tulevan kohtalonsa aavistavan myötätuntoisen katsojan katse eksyy näyttelijän silmistä aistittavaan aitoon ja aseistariisuvaan hätään.
Harvemmin teatteri kykenee osoittamaan näin pohjia myöten, miten pelottavassa maailmassa elämme.
