Sodan ja rauhan lapset
Ville Suhonen
★★★★
Uusimmassa elokuvassaan Sodan ja rauhan lapset (2024) Ville Suhonen jatkaa työtään arkistodokumenttien parissa. Tällä kertaa hän kääntää katseensa sisällissodan ja talvisodan välisiin poliittisesti kiihkeisiin vuosiin, ja erityisesti ensimmäiseen sukupolveen, joka kasvoi itsenäisessä Suomessa.
Elokuvassa käytetty arkistomateriaali on järjestelty ja leikattu poikkeuksellisen hyvin. Vanhat funkkisrakennukset kiinnittävät nykykatsojan tuttuudellaan menneeseen aikaan; lasten puuhastelu, urheilu ja yleinen elämä kuvataan tyylikkäästi, ajoittain jopa hellyttävänä ja hauskana. Samalla arkistomateriaalin päälle nauhoitetut puheenpätkät, joissa kuullaan monia varhaisen Suomen militaristisia ja usein äärioikeistolaisia älyköitä Tahko Pihkalasta Elias Simojokeen, luovat elokuvalle kuitenkin jo alusta asti ahdistavan ja surumielisen sävyn.
Erityisellä ilolla voi seurata Suhosen mestarillista dokumentaarisen montaasin käyttöä. Kuvat tuntuvat suunnitelluilta ja tarkoituksenmukaisilta; peräjälkeen leikatut kuvat paljastavat myös sellaisia asiayhteyksiä, joita olisi kenties muuten vaikea huomata: lasten leikit hiekkalaatikolla muuttuvat juoksuhaudaksi ja kotirintama näkyy nukkekodin pienoisesineistä. Elokuva on esteettisesti varsin tyylikäs, arkistokuvaa on käytetty taitavasti ja leikkaukset ja kuvamateriaalista nousevat mielleyhtymät ovat pysäyttäviä. Aika ajoin värikuva kuitenkin tuntuu katkaisevan elokuvaa muutoin hyvin kantavan visuaalisen yhtenäisyyden.
Myös musiikki, äänitehosteet ja ääninäyttely sopivat tyyliltään elokuvan aiheeseen, mutta äänimaailmaltaan elokuva ei tunnu erityisen kunnianhimoiselta. Toisaalta ääninäyttely on poikkeuksellisen taidokkaasti toteutettu, sillä nimekäs näyttelijäkaarti ei murra elokuvan immersiota paistattelemalla parrasvaloissa, vaan antaa tekstille äänen tyylipuhtaan dokumentaarisesti.
Suhosen ohjauksessa Sodan ja rauhan lapset ei alennu paasaamaan tai julistamaan, eikä arkistomateriaali missään vaiheessa vaivu pateettisuuteen, vaikka aiheet ovatkin rankkoja. On hienoa nähdä, miten elokuvan tekijät kunnioittavat arkistomateriaalia ja luottavat kuvauksen olevan parasta kritiikkiä. Elokuvan mittaan Suhonen muistuttelee lähikuvalla tarinan henkilöiden todellisuudesta, mikä antaakin elokuvan lopetukselle henkilökohtaisen ja liikuttavan tunnun.
Erityisesti kuvat lapsista sotilastehtävissä ja lapsiin kohdistettu militaristinen propaganda järkyttävät, mutta paljastavat jotain synkkää ja tärkeää sodan luonteesta. Erästä ystävääni lainatakseni ”sodassa lapsista kasvaa varhaiskypsiä harmaapäitä”.
Elokuvateattereissa 22.3. alkaen
