Helsingin Punavuoressa toimiva Teatteri Takomo näyttää viime vuosina vakiintuneen näyttämöksi, jolla tutkaillaan paneutuneen ensembletyön kautta inhimillisen kokemuksen esittämisen rajoja.
Tällaisia esityksiä ovat olleet esimerkiksi Eino Saaren Näyttelijän kuolema (2022), Julia Lappalaisen, Ella Mettäsen ja Antti Lehtisen kroonista kipua käsitellyt Kipeä esitys (2022), olemassaolon harjoitteluun valmentanut työryhmävetoinen Viiksi-instituutti (2021), pelon syövereihin uppoutunut Jukka Ruotsalaisen ohjaama Alien (2019) sekä esittämisen saloihin sukeltaneet Nina Hosiasluoman Minä olen Hossu (2020) ja Katariina Nummisen Rakkaus ja toisto (2019).
Tähän sarjaan sopii myös joulukuun alussa lukuisten koronasiirtojen jälkeen vihdoin ensi-iltaan päässyt Janne Pellisen Ensimmäinen käsky. Kyse on kristinuskon ja juutalaisuuden opillisiin ytimiin viittaavan moraalifilosofisen teossarjan avausesityksestä.
Kuten tunnettua, Vanhan testamentin mukaan kymmenen käskyä sisältyivät Mooseksen Siinain vuorella Jumalalta saamiin lakitauluihin. Käskyistä ensimmäinen kuuluu: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia”.
Tätä taustaa vasten on luontevaa, että näytelmän ja koko teossarjan prologissa näemme Mooseksen (Ella Lahdenmäki) johdattamassa napisevaa kansaansa autiomaassa. Dramaattinen alkuteksti ja näytelmän ilakoiva tyylilaji yhtyvät hersyvästi, kun Mooseksen ollessa noutamassa kaivattuja uskonmanuaaleja Jumalalta, odottamaan pian kyllästynyt kansa ehtii sillä välin ryhtyä palvomaan jumalanaan kultaista vasikkaa.
Vaikka Raamatun ensimmäisen käskyn sisältö tuntuu yksiselitteiseltä, itse näytelmässä ei niinkään käsitellä monoteistista uskollisuutta yhdelle jumalalle. Olennaisempaa tällä kertaa on sukeltaa uskonnollisen oppitaustan rinnalla maailmankuvaamme värittävään kreikkalaiseen filosofiaan – ja tutkia tämän yhdistelmän kautta sitä, miten omistautuvan taiteen kautta ihmiselle voi aueta mahdollisuus kurkottaa ymmärryksensä rajojen yli.
Asetelmaa selventää kohtaus, jossa filosofijoukko demonstroi maailmankaikkeuden kosmologista rakennetta. Siinä me ulommaisella kiertoradalla vaeltavat ihmispolot voimme saada ytimessä elävien jumalten ikuisesta todellisuudesta vihiä lähinnä pieninä välähdyksinä taiteen kautta. Tätä täydentää kohtaus, jossa näemme maallista ilonpitoa vieroksuvan Herakleitoksen (Joanna Haartti) pohtimassa sitä, voiko ei-olemista ymmärtää jos ymmärtäminen itsessään on olennainen osa olemista.
Toisessa hetkessä näyttämölle saapuu Leo Tolstoi (Lahdenmäki), joka kannustaa Miiko Toiviaisen esittämään tunteikkaan musikaalikappaleen ja Aleksi Holkon angstiseen monologiin. Taiteen olemuksen selvittämisen syvään päätyyn päästään, kun klassikkokirjailija sparraa muun ensemblen loihtimaan näyttämölle kuun vain esittämällä yleisölle sen ihmettelyä. Samalla kun näemme monta hyvää ja yhden täydellisen suorituksen, saamme havainnollisen esimerkin siitä, miten ei-oleva voi kun voikin olla läsnäolevaa.
Ihmisymmärryksen toiselle puolelle kurkistellaan myös kuorolaulun ja luolamaalausten kautta sekä pujahtamalla voimisteluvanteen muodostaman portin läpi dionyysisten kokemusten sfääriin.
Ensimmäinen käsky on esityksenä verevän läsnäolevaa ja viihdyttävää ensembleteatteria. Sen dramaturginen juju on siinä, että turhan älyllisen keikaroinnin sijaan nimenomaan näyttelijöiden ihailtavan onnistunut ryhmätyö jalostaa esillä olevat syvälliset asiat tekijöiden ja katsojien yhteisiksi kokemuksiksi.
Kokonaisuuden koskettavuuden kannalta tärkeä tehtävä on näyttelijöiden omakohtaisilla ja samalla roolituksen ja esityksen rajoja kolkuttelevilla tarinoilla. Erityisen riipaisevaa on, kun Ella Lahdenmäki kuvaa liikutuksesta kyynelehtien, kuinka hänen ohjaamansa 10-12 vuotiaiden tyttöjen joukkuevoimisteluryhmä pyrki omistautumisen kautta ylittämään oman esityksensä tiellä olevia esteitä ja muiden epäilyjä.
Esiintyjien ja yleisön yhteisen kohtaamisen hetket ovat tiiviimmeillään juuri näissä hetkissä, joissa on tarkoituksellisen epäselvää, missä kohtaavat esitys ja todellisuus sekä yksityinen ja yleinen. Juuri heräävässä empatiassa kiteytyy, miten inhimillinen ymmärrys oman olemassaolon rajoista lymyää sanattomassa yhteisöllisyyden kokemuksessa.
Oli horisontin takana sitä taikka tätä, samassa veneessä ollaan.
Janne Pellinen: Ensimmäinen käsky
Esitykset Teatteri Takomossa 20.1. asti
