Huoneteatteri Jurkan pikkuruisessa esiintymisnurkassa soi vanhan ajan puhelin. Siihen vastaa Aleksi Holkon esittämä hahmo, joka osoittautuu yhdeksi Wes Cravenin teinikauhuelokuva Screamin (1996) naishahmoksi. Seuraavaksi näemme hänen flirttaillevan puhelimen miesäänelle ja kohtaavan elokuvassa ennalta kirjoitetun kohtalonsa.
Pian Markku Haussila esittää Screamin toista naishahmoa tilittämässä kauhutraumojaan psykiatrille. Koko kropalla näytelty hillitön monologi on farssia melodraamaan yhdistävä pikakelaus elokuvasarjan käänteistä. Se päättyy psykiatrin teoriaan, jonka mukaan murhaajakaverukset saattavat olla homopari.
Tässä ollaan keskellä Haussilan itsensä kirjoittamaa ja Minna Harjuniemen ohjaamaa Scream The Love Storya.
Kauhuelokuvista fiiliksiä ja estetiikkaa lainaava näytelmä ei ole muodoltaan kompakti eikä syvään katharsikseen kurkottava. Pikemminkin lainaukset Screamista antavat Haussilalle ja Holkolle mahdollisuuden revitellä näyttelijäntaidoillaan ja satirisoida Hollywood-elokuvien vanhanaikaisia sukupuolirooliasetelmia.
Jatkuva kerronnan eri tasolla pomppiminen antaa tekijöille myös tilaa avata omaa näkökulmaansa homouteen ja sen käsittelyyn teatterissa. Keskeinen huomio on, että silloinkin, kun stereotypiat ovat aiempaa myönteisempiä, ne ovat sterotypioita. Eräs kiinnostava havainto liittyy vanhemman näyttelijäkollegan hyväntahtoiseen varoitukseen siitä, miten toistuvat homoroolit voivat kategorisoida näyttelijän. Se että heteromaneerit eivät vastaavaa ongelmaa tuota, paljastaa, että homous ja heterous eivät ole vieläkään samalla viivalla.
Scream The Love Story ei ole ensi sijassa rakkaudentunnustus kauhuelokuville, vaikka on se sitäkin, vaan enemmän hyppy pelosta ja ahdistuksesta hyväksytyksi tulemisen ja välittämisen ääreen. Veritehosteitakin esityksessä tarvitaan lähinnä siihen, että näyttämöhahmot sivelevät niitä hellästi toistensa iholle.
Esitykset Teatteri Jurkassa 9.12. asti.
Kuuntele myös Markku Haussilan ja Aleksi Holkon haastattelu Teatterin politiikka -podcastin jaksossa Homous ja kauhu.
