Tavallisuuden aave
Saara Turunen
Q-teatteri
☆☆☆☆☆
Paljon kehuja kerännyt Tavallisuuden aave viittaa nimeään myöten Luis Buñuelin toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaan Vapauden aave (1974). Buñuelin episodielokuva käsittelee mestariohjaajan absurdin vinolla tyylillä kuvattua porvarillista tekopyhyyttä ja näennäisen vapauden perustalle rakentuvia arjen vankiloita.
Saara Turusen kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän sisäkkäisissä episodeissa puretaan puolestaan suomalaisessa kulttuurissa erityisen vahvasti vaikuttavaa, ihmisen tunteita ja itseilmaisua tukahduttavaa yhdenmukaisuuden painetta ja sosiaalista kontrollia.
Milja Ahon lavastuksen ja muunkin näyttämöilmeen osalta vahvassa esillepanossa on paljon yhteistä Roy Anderssonin pysähtyneitä arkikohtauksia viljelevien elokuvien kanssa. Niiden absurdin surrealismin kohteena on ruotsalaisen kansankodin ihanteiden ja käytäntöjen välinen kuilu.
Eläinnaamioiden, unenomaisten kohtausten ja television hallitseman huonetilan metaforisessa käytössä voi nähdä viittauksia David Lynchin kuvakieleen.
Näytelmässä esillä on myös von Wrightin taiteilijaveljesten kansalliskanonisoituja maalauksia. Niiden välittämä naturalistisen tarkkaan todellisuuden toistoon perustuva käsitys taiteesta on äärimmäinen vastakohta teatteriesityksen vahvan symbolistiselle kerrontatavalle.
Vaikka esityksen päällimmäisessä tyylittelyssä on paljon koomisia elementtejä, sen pohjimmainen taso on traaginen ja sen kulttuurikritiikki iskee tylysti kuin jäähakku.
Tragedian ja komedian taistellessa koko ajan hallitsevan tunnetilan asemasta taitavaa ensembletyötä lavalla ilmentävät Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen siirtyvät saumatta nynnyn hahmosta kovikseksi ja alistajasta alistettavaksi.
Sisällöllisesti esitys tarjoaa viiltäviä havaintoja esimerkiksi ydinperheeseen ja sukupuolirooleihin liittyvistä normivaatimuksista, perhejuhlien ja tuttujen kohtaamisen ahdistavasta muodollisuudesta sekä pohjimmiltaan aikuisten tuottamasta koulukiusaamisesta.
Näennäisen kevyessä mutta silti syvältä riipaisevassa kohtauksessa Elina Knihtilän roolihahmo luhistuu sisäisen flamenconsa ja ulkoisen heittäytymiskyvyttömyytensä välisen ristiriidan äärellä.
Astetta rankemmaksi esitys etenee psykoanalyyttisesti vaikuttuneessa kuvaelmassa, jossa painajaismaisen petohahmon kautta käsitellään oman seksuaalisen halun tukahduttamista parisuhteessa.
Vielä rujompana esitys näyttäytyy kohtausparissa, joka esittää fasismin ja väkivallan hyväksymiseen liittyvää normalisoitumista. Symbolinen ilmaisumuoto jättää nerokkaasti katsojan vastuulle tulkinnan siitä, onko joukkoraiskausta esittävässä kohtauksessa kyse fetisistisestä fantasioinnista vai itse väkivallanteosta.
Esityksen ehkä koskettavimmassa tarinassa kuvataan erakoitunutta naista, joka vasta kuoltuaan saa muilta rakastavaa huomiota. Surumielisyyden ja naurun kohtaaminen samassa hetkessä on harvoin yhtä konkreettista.
Tavallisuuden aave on päättyneen teatterikauden tärkeimpiä teoksia. On hienoa, että se on esillä myös elokuussa Tampereen teatterikesässä. Erityisen kiinnostava on kuulla, miten vahvasti kulttuurisidonnainen esitys saa ymmärrystä ulkomaisten vieraiden taholla. Vähäpuheisen esityksen vieminen ulkomaille tuntuisi muutenkin houkuttelevalta idealta.
Juttu on julkaistu aiemmin Voimassa 5/2016
