Jättiläinen
Ohjaus: Aleksi Salmenperä, Käsikirjoitus: Pekko Pesonen
☆☆☆☆
Jos ollaan rehellisiä, en hirveästi innostunut Talvivaara-aiheisesta elokuvasta Jättiläisestä. Tärkeä aihe, epäilemättä, ja toisaalta taas sellainen, joka saattaa hyvin riittää tekijöilleen sellaisenaan, ja poistaa paineet tehdä itse elokuvasta hyvä. Odotukset eivät olleet korkealla, kun elokuvasalin valot himmennettiin.
Jättiläisen juoni valottaa tositapahtumia Talvivaara-kaivoksen takana päähenkilö Jussin (Joonas Saartamo) kautta. Hän aloittaa työnsä Oulun Ympäristövirastossa, tehtävänään lähinnä hoitaa Talvivaaralle luvat kuntoon. Uusi työpaikka osoittautuu korruption pesäkkeeksi, jossa painostamalla ja totuuden räikeällä muuntelemisella pusketaan agendoja eteenpäin.
Jättiläinen on kummallisen kiehtova: Ahdistuneet pukumiehet ja -naiset istuskelevat kivikasvoisina konferenssipöytien ääressä, koneet jylläävät valtavalla montulla eikä missään näy yhtäkään seksikohtausta tai edes paljasta pintaa. Niin paitsi Jani Volasen esittämän juuri heränneen ja kiroilevan Pekka Perän valkeat vatsamakkarat. Kokonaisuudessaan melko täydellistä. Yksi kiehtova piirre Jättiläisessä on myös se, että se on varmaan ainut näkemäni suomalainen elokuva, jossa joka ikinen roolisuoritus on hyvä. Käsikirjoitus on suuhun sopivaa ja luonnollista, ja sekä kliseiltä että karikatyyreiltä on vältytty. Hahmot on rakennettu taitavan realistisesti luottaen siihen, että todenmukaisuus riittää: Kenestäkään ei ole luotu tieten tahtoen hirviötä, vaan käsikirjoituksessa ja näyttelijäsuorituksissa on huomioitu hahmojen motiivit ja tavoitteet. Pekka Perän hahmo on elokuvan voimakkain, ja asioita kaunistelematta hänestäkin on saatu henkilöhahmo, jota kohtaan katsoja saattaa tuntea jonkinlaista sympatiaa, vaikka ei tämän puolella olisikaan.
Jos jonkun piti Talvivaarasta, tai ylipäänsä Suomen lähihistoriasta, tehdä elokuva, Aleksi Salmenperä on oikea henkilö siihen. Jättiläinen on osoitus siitä, että hän edelleen osaa hommansa. Aiheen ei tarvitse etukäteen mielettömästi kiinnostaa, eikä siitä tarvitse tietää paljoa. Elokuva toimii teoksena itsessään, ja pitää mielenkiinnon yllä riippumattta katsojan omasta intohimosta aiheeseen. Elokuvassa näytetään katkelmia oikeista uutis- ja mainosvideoista, jotka elokuvaan sijoitettuna toimivat surkuhupaisina muistutuksina uskomattoman tarinan todellisuudesta. Jättiläiseen on kuvattu oikeita Talvivaaran kaivauksia, jotka jopa selkäpiitä hyytävän musiikin kanssa luovat kammottavan, melkein kauhuelokuvamaisen tunnelman. Toisaalta Block bustereihin mieltyneiden kannattaa suhtautua varautuneesti, Jättiläisestä kun puuttuu jokaiselle jotakin-mentaliteetti, ja hyvä niin.
Jättiläinen ei luo hyviksiä tai pahiksia. Se näyttää ison koneiston rattaat ja sen ahdistavan tunnelman, jonka vallassa kaikki asianomaiset ovat tilanteen kiristyessä. Rattaat pyörivät ja asiat menevät liian pitkälle ennen kuin ehtii huomata, ja tilanteesta on mahdotonta vetäytyä pois puhtain käsin. Ja kuitenkaan kukaan ei ole täysin syytön. Oma vastuu asioista kasvaa samalla kun vaikutusmahdollisuudet muuttuvat olemattomiksi. Talvivaara on kuin valtava joukolla rakennettu Frankensteinin hirviö, joka alkaa elää täysin omaa elämäänsä, lopulta ajaen luojansa väistämättömään ahdinkoon.
