Köln 75
Ido Fluk
★★★★
Promoottoreiden legenda, saksalainen Vera Brandes, tuli alalle 16-vuotiaana napattuaan jazzdiggarin kädestä jäätelön ja ojennettuaan sen hikiselle englantilaiselle saksofonistille. Muusikko pyysi Brandesia (Mala Emde) järkkäämään Saksan-turneen, koska hänelle ”kukaan ei voi sanoa ei”. Brandes onnistui ja alkoi hamuta isoja kaloja.
Yhdysvaltalainen Keith Jarrett oli puolestaan voinut sanoa ei jopa Miles Davisille. Vuonna 1975 Jarrett toteuttaa unelmaansa Euroopassa ja soittaa laajan kiertueen improvisointeja. Brandesia parempaa jazzin ymmärtäjää Jarrett ei Saksasta löydä – mutta Kölnissä on ongelmia: Keikkapaikka eli oopperatalo ei ole vapaa. Siellä esitetään, tuota noin, oopperaa. Ja piano on kelvoton. Alkaa ammattilaisten ja tahtojen taistelu.
Köln 75 on dokudraama, joka kaikkien pitää nähdä. Vaan on siinä kömpelyytensäkin. Rautalangasta vääntävä toimittaja-kertoja on hölmö ratkaisu. Omituisesti puhuva John Magaro ikään kuin esittää Pedro Pascalia näyttelemässä Jarrettia. Ja jos Jarrettin musaa ei voi käyttää, miksei voinut soida elokuvaa varten sävellettyä jazzia lopun pop-iloittelun sijaan?
Silti: hellyyttävä Köln 75 muistuttaa, ettei taide-elämyksiä saada aikaan vain taituruuden ja sattuman yhdistelminä, vaan kaikkeen, aivan kaikkeen, tarvitaan intohimoisia ihmisiä.
Elokuvateattereissa nyt
