Lento
Emilia Lehtinen & työryhmä (oppilaita ja opettajia)
Savoy-teatteri
☆☆☆☆☆
Pitkään ja huolellisesti monien tahojen kanssa rakennettu yhteinen operaatio, jossa tärkeänä mausteena kaikkien innostus, nostaa teoksen ylempiin ilmakehiin. Ilo ja tekemisen riemu kantavat korkealle, mutta olisi väärin sanoa, että Lennon pääarvo on vain tekijöiden oma hengen palo. Ilahtuneena voi todeta, että porukka on sangen taitavaa.
Pilaamatta juonta heille, joilla vielä on kallisarvoinen mahdollisuus nähdä Lento-spektaakkeli, paljastettakoon, että tarina kertoo sekä lapsen konkreettisten huolten ja ajatuskuvioiden että musiikin ja liikkeen välittämän symbolimaailman kautta tarinan, jossa ratkaisevinta on minuuden löytäminen.
Pieni Elli-tyttö elää aluksi lapsen maailmaa, mutta joutuu nousemaan aikuisten maailman tasolle ja – onneksi – vielä korkeammalle.
Ellin tuskallinen, mutta hillitontä, hellyttävää huumoria sisältävä ja jopa magiaa sykkivä matka opettaa myös aikuiset, sekä sen kaikkein kyynisimmän ihmisluokan eli teinit, ymmärtämään miten elämä on tässä ja nyt. Ja entä se maailman pelottavin, mutta samalla varmin asia: kuolema? Lento kyseenalaistaa sen pelkääkö lapsi kuolemaa ennen kuin aikuiset opettavat tämän vaikenemaan ja ehkä jopa häpeämään.
Biiseistä jotkut ovat tarttuvampia kuin toiset, mutta musiikillisesti Lento svengasi koko ajan ihan riittävästi. Erityispisteitä bändin ja laulaja-näyttelijöiden yhteistyölle. Hienoa, miten ammattimaisesti komppi alkaa soida dialogin vielä kulkiessa kohti seuraavaa musikaalinumeroa. Ja yhtä ammattimaisesti, kuin musiikkia ei vielä sillä hetkellä heidän maailmassaan kuuluisi, näyttelijät keskittyvät hoitamaan kohtausta hetkeen, jossa on aika ottaa stemmasta kiinni.
Erittäin oivaltavaa myös oli ottaa toisessa näytöksessä bändin jäseniä lavalle. He eivät myöskään olleet siinä kohtauksessa ”vain säestämässä” vaan rooleissa. (Valitettavasti sellaista vain harvoin näemme aikuisten jättimäisissä laitosteatterimusikaaleissa, pienemmissä teatteriesityksissä kyllä.)
Aina on hienoa murtaa rakenteita ja keksiä uusia kuvioita, mutta joissakin konventioissa perinteisistä musikaaleista kannattaa ottaa mallia. Tässä pääbiisin melodian teeman rakentaminen oli juuri tällainen, La La Landin malliin: teemaan kuuluu vihjata jo alkupuolella, palata hetkeksi isomman noston kautta, mutta tietenkin sen on oltava Grande Finale, jossa yleisö pyyhkii kyyneliä poskiltaan, ja tarina nousee lentoon.
Muutama laulaja saanee työtarjouksia esimerkiksi Kaupunginteatterilta, jos ei jo ole vierailuja tehnyt. Ensi-illassa tällaisiin kuului peruukkihahmoinen täti, taikavoro ja Ellin äiti. Päätösnäytöksessä Kaupunginteatterin kykyjenetsijän muistilista voi olla pitkä, kun ensemblen kokemus on karttunut.
Kallion lukiolaiset ovat tehneet Lento-musikaalin yhtenä Suomi 100 -juhlahankkeena. Kuten ensi-illassa rehtori Jari Aalto yleisöä hauskuttaen kertoi, kyseessä on ”ilmiö-oppiminen”, kun voimansa ovat yhdistäneet opettajien ja oppilaiden lisäksi myös muun muassa tekniikkaa ja maskeerausta opiskelevat Stadin ammattiopiston opiskelijat.
Ehkä mainittuun ”ilmiö-oppimiseen” kuuluu myös se anti-muinaisperuskoululainen oivallus, että jotkut ovat parempia stemmalaulajia kuin toiset, kun jotkut heittävät vahvan laulusoolon. Toisten ansio on karismaattinen läsnäolo ja tarinan ilmentäminen muin keinoin. Lennossa ilahduttikin myös, miten kaikki pystyivät tekemään vahvuutensa mukaan – kokonaisuus olisi kärsinyt, jos osuudet olisivat jaettu väärin.
Ainoa miinus ensi-illasta lankeaa yleisölle: muutaman erityisen hohdokkaan bändin jäsenen soolon jälkeen, katsomassani esityksessä ainakin pianon ja kitaran, kuuluisi myös taputtaa.
Lennosta lisää Kallion lukion sivuilla tässä.
