Fjodor Dostojevskin vuonna 1866 julkaistu Rikos ja rangaistus on maailmankirjallisuuden ohittamaton klassikko. Sen tunnetussa tarinassa köyhä oikeustieteen opiskelija Raskolnikov kehittelee oman elämänsä raunioilla uhmakasta filosofiaa, jonka siivittämänä päätyy murhaamaan panttilainaaja Aljona Ivanovnan ja tämän paikalle sattuneen sisaren Lizaveta Ivanovnan. Syyllisyydentuskissa kärvistelevä Raskolnikov päätyy hyväsydämisen Sonjan ja isällisen rikostutkijan Porfirin tuella kohtamaan tekonsa ja itsensä uudessa valossa.
Dostojevskin henkilöiden monitasoisuus ja sisäiset ristiriidat ovat parasta perustaa teatterin tekemiselle. Etenkin jos sovituksessa piisaa dramaturgista oivallusta, näyttelijöiden osaamista ja muuta luovuutta.
Näistä ei ole pulaa Esa-Matti Smolanderin Q-teatterille ohjaamassa ja yhdessä Rasmus Arikan kanssa dramatisoimassa versiossa. Siinä kesähelle ei porota 1860-luvun Pietarissa vaan nykyisessä Helsingissä. Raskolnikov on epäonnistunut teatteriopiskelija ja Alona Ivanova ahne asuntosijoittaja ja köyhien opiskelijoiden rietas hyväksikäyttäjä. Vaikka alkutekstin moraaliset asetelmat ovat ennallaan, viittaukset kulttuurileikkauksiin ja kiristyvään yhteiskunnalliseen ilmapiiriin korostavat esityksen ajankohtaisuutta.
Neljän hengen näyttelijäkaarti – Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Miro Lopperi – esittää muiden rooliensa ohella Raskolnikovia kukin vuorollaan ja välillä yhdessäkin. Sitä kautta korostuu vaikutelma, että Raskolnikov on kuka tahansa meistä tai yhtä hyvin me kaikki. Toisaalta kun näyttämö on vain pieni tila kolmeen suuntaan porrastetun katsomon keskellä ja Raskolnikovin hätääntynyt hahmo eksyy haahuilemaan myös yleisön takana, syntyy tunne, että emme ole ainoastaan keskellä tapahtumia vaan ajoittain jopa päähenkilön pään sisällä.
Poikkeuksellinen saliratkaisu kaikkine portaineen antaa myös oivan mahdollisuuden hyödyntää jännitykseltään tihentyvässä murhajaksossa suorastaan hitchcockilaista estetiikkaa.
Vastaavaa symboliikkaa ja muuntautumisen luovuutta sisältyy lähinnä yhteen pöytätasoon, kuljetuslaatikkoon ja neljään tuoliin perustuvaan lavastukseen (Milja Aho). Tapahtumien dynaamista liikettä erilaisista fyysisistä ja mentaalisista tiloista toisiin tukevat myös tarkka äänisuunnittelu (Pekka Kiiliäinen) ja valaistussuunnittelu (Topias Toppinen). Jälkimmäisen keskeisiä elementtejä ovat esiintymistilan päälle eri korkuisina muodostelmina nostettava ja laskettava lamppuryhmä, Raskolnikovin itsesyytöksiä vahvistava kohdevalaistus ja eri oviaukoista tihkuvat valonsäteet, jotka viestivät uudesta mahdollisuudesta.
Kaikki edellä mainittu tukee näyttelijätyötä. Se onkin ehtaa laatutavaraa koko leveydeltään ja syvyydeltään. Esimerkiksi alkoholisoituneen museovirkailijan Marmeladovin itsesäälinen purkaus ei kaikesta suomalaisesta arkituttuudestaan huolimatta tunnu Hannu-Pekka Björkmanin sielukkaasti tulkitsemana hetkeäkään kliseiseltä, vaan hahmon ja kaikkien kaltaistensa tragedia välittyy sydänjuuria myöten pysäyttävällä tavalla.
Yhtä lailla Miro Lopperin paniikinomainen säntäily rikoksen teon äärellä, Lotta Kaihuan ilmentämä lapsuuden traumakokemus sekä se, miten Elena Leeve onnistuu tekemään Sonjasta muusan tai tyttöystävän sijaan eksistentiaalisen toverin, jäävät aidossa riipaisevuudessaan pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan.
Näyttelijöiden orgaaninen yhteispeli on kouriintuntuvimmillaan, kun kaikki Raskolnikovit hakevat kuulustelutilanteessa tukea toisiltaan ja yrittävät peittää kiinnijäämisen pelkoa omilla uhmakkailla eleillään. Vastaavaa koetaan tunnustuksen äärellä, jossa voimme nähdä kuin peilissä, kuinka kukin meistä kohtaa syyllisyytensä tavallaan.
Tarjolla olevista viesteistä ehkä puhuttelevin liittyy niihin tosielämän ahdistuksen, katkeruuden ja vihan tunteisiin, joita maailmassa jälleen lisääntyvä röyhkeä itsekkyys ruokkii. Esitys osoittaa vastaansanomattomasti, miten jokaisen meistä on hyvä tunnistaa sisältään niin Raskolnikovin heikkous, Sonjan hyvyys kuin Porfirin viisauskin, jotta emme ajaisi itse itseämme tuhoavan vääryyden tielle.
Esitykset Q-teatterissa 9.5. asti
