Helsingin Q-teatterissa esitettävä Akse Petterssonin ohjaama Eriopis (Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken) perustuu lähtöasetelmaltaan Euripideen vuonna 431 ennen ajanlaskumme alkua kantaesitettyyn Medeia-näytelmään. Sen nimihenkilö surmaa omat lapsensa kostoksi sotasankarimiehelleen, joka oli päättänyt jättää hänet mennäkseen naimisiin Korintin prinsessan kanssa.
E. L. Karhun kirjoittama näytelmä on toteutettu Medeian päällekirjoituksena hiukan samanlaisella metodilla kuin hänen muutaman vuoden takainen näytelmänsä Prinsessa Hamlet. Uudessa tarinan kuosissa Medeia on muuttanut eron jälkeen lapsineen Lappiin pyörittämään koirasafaria. Traagiset lastensurmat koetaan takaumana hänen hengissä selvinneen, mutta äitinsä ja pienten kaksoisveljiensä menettämisen takia traumatisoituneen tyttärensä Eriopiksen kautta.
Näytelmän kantavana teemana on kaltoin kohdellun oikeus omaan puheeseen omassa asiassaan. Laajemmin ymmärrettynä kysymys on siitä, kuka ylipäänsä kertoo kenenkin tarinan. Keskeisenä vertauskuvana näytelmässä toimii se, miten viimeisenä Eriopikseen kohdennettuna tekonaan Median kerrotaan leikanneen tyttäreltään kielen ja säilöneen sen lasipurkkiin.
Leipzigissä maaliskuussa 2020 kantaesityksensä saanut näytelmä on kirjoitettu saksalaisen nykyteatterin suosimassa hengessä enemmän tykittelevän proosarunoelman kuin perinteisen dialoginäytelmän muotoon. Tekstiä on paljon, ja huolimatta tavan takaa kirkastuvista sattumistaan ja pikimustasta huumoristaan, se on painavaa aina raskauteen asti.
Näytelmä haastaa kaikin keinoin subjektin roolia näytelmän keskipisteenä ja katsojan samaistumiskohteena. Tästä syystä se on myös kirjoitettu suurelta osin Eriopikselle suunnattuun muotoon ikään kuin hänen tarinaansa kertoisi nimenomaan joku muu kuin hän itse.
Petterssonin sovituksessa tätä vieraannuttamista vahvistaa se, että Eriopiksen tekemisiä ja tuntemuksia meille selvittää neljä lavalla häntä edustavaa identtistä hahmoa, joiden äänet kuullaan usein muunneltuna. Nämä arkkihahmot esittävät ristiin myös muita näytelmän henkilöitä kuten Eriopiksen isää Jasonia, häntä liehakoivaa ystävätärtä ja meediota, jonka kautta Eriopis yrittää selvittää veljiensä ja äitinsä kohtaloa tuonpuoleisessa.
Toteutukseltaan esitys kulkee raiteillaan tukevasti. Tekstin käänteet vyöryvät näyttämölle pysäyttämättömällä dynamiikallaan kaikkien kohtausvaihtojen istuessa toisiinsa kuin pyörönäyttämön hammasrattaat. Lotta Kaihuan, Satu Tuuli Karhun, Elena Leeven ja Emmi Parviaisen ensemble tekee töitä millintarkasti ja niin sisäistyneesti kuin vieraantuneisuutta voikaan kuvata. Videotekniikka (Ida Järvinen) on priimaa, ja etenkin sen äärellä hyödynnetut mikronäyttämöt ja muut lavastukselliset (Tilit Antamat) ratkaisut tuottavat tilallisia ulottuvuuksia, joissa Eriopiken vieraantuneisuus kiipeää aina uusille kerroksille.
Vaikka jo näytelmätekstissä vilkkuvat vähän väliä salamavalot, Q-teatterin sovituksessa Eriopiksen oman äänen riistämiseen liittyvä kamppailu kytkeytyy vielä astetta konkreettisemmin tämän ajan lööppitodellisuuteen. Tässä korostuu näytelmän pääteema: vaikka Eriopis kieltäytyy itsepintaisesta kertomasta itse tarinaansa, joku sen kuitenkin kertoo tavallaan. Jos ei sitten media, ainakin me kaikki muut.
Ansioistaan huolimatta – ja samalla niiden johdosta – katsojaa ei päästetä esityksessä helpolla. Kompaktin kokonaisuuden sisälle pitää tirkistellä kuin postilaatikosta. Pinnistely kannattaa silti, sillä esityksen ja sen teemojen pohdiskelussa riittää jälkipuhdetta useammallekin illalle.
E.L.Karhu & Akse Pettersson: Eriopis
Esityksiä Q-teatterissa 5.4. asti
