Pesärikko
Orvokki Autio, Mikko Roiha
Pesärikko on Orvokki Aution romaanitrilogia, joka kuvaa pohjanmaalaisuutta, maaseudun rakennemuutosta ja vanhan perhemallin rapautumista oman aikansa naisnäkökulmasta.
Sen ensimmäinen osa Viistotaival (1980) sijoittuu 1950-luvulle. Siinä pientilallisen perheen 18-vuotias Armi-tytär haluaa itsenäistyä ja karkaa naimisiin itseään paljon vanhemman taksisuhari Olavin kanssa. Pari asettuu asumaan Olavin omistushaluisen Laimi-äidin ja halvaantumisestaan huolimatta perhettä hallitsevan Ilmi-tädin kotitilalle.
Armin vapaus ja itsenäisyys kutistuvat perinteiden, vahvojen vanhojen naisten ja heikkotahtoisen Olavin sekä pian syntyvien lasten keskellä olemattomiin.
Kotipesässä (1982) Armi ja Olavi ovat lapsineen muuttaneet lyhyen matkan päähän oman pieneen mökkiinsä. Perheonnea rapauttavat Armin turhautuminen kotiäitiyteen, alemmuudentuntoisen ja mustasukkaisen Olavin tasapainottomuus sekä kaikkeen puuttuvan anopin pyöriminen nurkissa. Vääjäämättä edessä oleva avioero repii arjen ohella rikki perinteisen perheihanteen ja siihen liittyvät kunniakäsitykset.
Trilogian viimeisessä osassa Merkki päällä (1985) Armi lapsineen on kaupungistunut Tampeeelle. Maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta irtaantuminen yhä syvemmälle psykoosiin vajoavasta entisestä aviomiehestä ja murhetta jakamaan pyrkivästä anopista ei ota onnistuakseen. Samalla yksihuoltajaäidin eteen tulee modernimpiakin elämänhallinnan haasteita.
Mikko Roihan näyttämölle sovittama ja ohjaama versio Pesärikosta on Riihimäen, Jyväskylän, Kotkan, Kouvolan ja Turun kaupunginteattereiden, Teatteri Eurooppa Neljän, Tanssiteatteri Minimin ja berliiniläisen Vapaa teatteri KuBiZin yhteistuotato.
Roihan ohjauksessa kaikki näyttämöllä on lavaliikkeitä myöten tarkassa tikissä. Se luo perustan eri teattereista kootun ensemblen antautuvalle ja intohimoiselle näyttelijätyölle.
Vaikka Sara Melleri täyttää keskushenkilönä kipuilevan Armin roolin moitteetta, esitystä hallitsevat erityisesti tulkinnat vanhoista pohjalaisnaisista.
Eila Halosen esittämän Ilmin koomista julkeutta tasapainottavat fyysisen raihnaisuuden lisäksi psykologinen tarkkanäköisuus ja tarkoin annosteltu empatia. Vielä riipaisevampi on Taina Reposen suoritus isosiskonsa alistamana, miniäänsä alistamaan pyrkivänä ja pojastaan kuristavasti kiinni pitävänä Laimina, joka lopulta horjuu itsekin viimeksi mainitun riippuvussuhteen alla.
Näiden syvästi inhimillisten hahmojen kautta välittyy se, etteivät tradition raskaan painolastin kannattelijat toimi pahuuttaan.
Esityksen näyttämökuvakin korostaa teoksen perusjännitteitä: pohjalaisen pirtin ranka on suojana läpinäkyvä ja viitteellinen, vaikka sen sisällä nimenomaan muuta uskotellaan. Tuvan takaseinän valkokankaalle heijastetut kuvat taas viittaavat välillä kohtausten ulkoiseen, välillä sisäiseen maisemaan.
Hienoa vieraannuttamisen hallintaa edustaa myös sivukulissien jättäminen auki niin, että yleisö näkee näyttelijöiden odottelun ja tarkat vaihdot. Symbolisesti vahvat näyttämöratkaisut vahvistavat jaetun läsnäolon tunnetta siitä, että tarinaa kerrotaan ja katsotaan nimenomaan tässä ajassa eikä vain kuvana menneisyydestä.
Berliinissä asuvan Roihan Pesärikko-tulkinnassa eurooppalainen nykyteatteri kohtaa hienolla tavalla suomalaisen maakuntateatterin parhaat perinteet. Esitys kiertää vielä keväällä yhteistyöteattereissa. Yle Areenasta löytyy myös Timo Bergholmin televisiolle ohjaama Pesärikko-minisarja vuodelta 2000.
