Heinäkuun ensimmäisen päivän iltana Teatteri Takomolla on ilmassa juhlahumua. Alkamassa on ensembleen kuuluvan näyttelijä Niina Hosiasluoman kirjoittama ja esittämä sooloesitys Minä olen Hossu. Käsiohjelman mukaan kyseessä on tekijänsä 50-vuotista elämäntaivalta juhlistava ”välintilinpäätös”-
Tunnelmaa vahvistaa sekin, että teatteri-ilta on monelle koronarajoitusten jälkeen ensimmäinen sisätilaesitys kuukausiin. Yhä ajankohtaiset varotoimet näkyvät esimerkiksi siinä, miten katsomopaikkoja on tavallista paljon vähemmän ja jäljelle jätetyt tuolit oli aseteltu yli metrin turvavälein.
Toisten huomioiminen ei silti tunnu etäännyttävän ihmisiä toisistaan, vaan enemmän vahvistavan tapahtumatilassa koettavaa yhteisöllisyyttä.
Itse esitys alkaa kaikkea mahtipontisuutta ja pönötystä parodioivalla kohtauksella, jossa perhoseksi pukeutunut juhlakalu saapuu lavalle Sibeliuksen Finlandian soidessa. Itseironia nousee toiselle asteelle, kun musiikin kaikkoamisen jälkeen Hosiasluoma kertoo yleisölle, että – toisin kuin esitys pääosin muuten – aloituksen idea ei ollut hänen omansa, vaan hänet esityksen kanssa muutoin oman onnensa nojaan jättäneen ohjaajan.
Tässä ollaan arjen antisankaruutta hellyyttävän samaistuttavasti usein rooleissaan peilaavan Hosiasluoman omimmalla alueella. Tällä kertaa hän esittää itseään samalla sisukkaan sielukkaalla, mutta maailman tyrskyjen pärskeet aidosti vastaanottavalla tavalla kuin esittäessään pää kainalossa koko näytelmän läpi laahustanutta masentunutta Hanna Rydin Aina on joku syy –näytelmässä (2018) tai erilaisten monsteripelkojen kokijaa Jukka Ruotsalaisen ohjaamassa Alienisssa (2018) tai rakkaudessa ja yrittäjyydessä pettymyksestä toiseen kompuroivaa retkeilyalueen pyörittäjää Leea Klemolan Viettelyksen asuntovaunussa (2017).
Hosiasluoman käsikirjoittaman ja monilta muiltakin osiltaan itse toteuttaman esityksen on ohjannut Minna Kivelä ja sen äänisuunnittelusta ja äänten toteuttamisesta vastaa Tuukka Pasanen. Sen tyylilajissa on aineksia stand-upistakin, mutta lopulta pääpaino on monologiteatterin ohella mimiikassa, esineteatterissa ja klovneriassa.
Näemme esimerkiksi näkymättömän teatterin keinoin toteutetun näyttämön äänitiiviin neljännen seinän ja Hossun elämän aikajanan. Ajasta ja paikasta toiseen hyppelehtivässä esityksessä eläydytään esimerkiksi lapsuuden metsään, nuorena koettuun Tšernobyl-sateeseen sekä lontoolaisesta pubista alkavaan rakkaustarinaan, jonka lemmenkohtauksessa toista osapuolta markkeeraa jumppapallo. Lisäksi pääsemme kertojan kyytiin Sambiaan tai Gambiaan sijoittuvassa erilaisten ihmiseritteiden makaaberilla tavalla läpikyllästämässä pornokohtauksessa.
Erilaisten soolorevittelyjen huipentumana voi pitää maistiaisia itsetietoiseksi supertähdeksi kehittyneen klovni-sivupersoonan maailmankiertueelta.
Näihin todellisiin, liioiteltuihin ja kuviteltuihin elämäntilanteisiin kiinnitetyissä asetelmissa käsitellyksi tulevat niin lasten, nuorten kuin aikuisten odotukset, pelot ja ahdistuksen aiheet, elämässä ja esitystyössä niin tyypillisesti vastaantulevat keholliset kompleksit sekä häpeän tunteiden kohtaaminen ja ylittäminen.
Loppua kohden rytmi tihenee ja esityksen sanoma kirkastuu: olennaisempaa kuin kyky toistaa runo prikulleen oikein, saattaa hyvinkin olla se millä asenteella ja eetoksella runo esitetään. Samalla tämä esitys kertoo erilaisen esittämisen keinoin juuri esittämisestä itsestään.
Teatteri Takomo on viime vuosina nostanut profiiliaan teattereiden kentällä antamalla tilaa erityisesti esitystaiteen ja draamateatterin kohtaamista hyödyntäville ja kuvaaville esityksille. Minä olen Hossu istuu tähän kokonaisuuteen saumattomasti. Se on yhden ihmisen osuva näköiskuva nimenomaan esittämisen saloihin vihkiytymisestä ja tälle kutsumukselle omistautumisesta.
Näinä aikoina kun huolesta raskautettuina odotamme mahdollista koronaepidemian toista aaltoa, on syytä kolminkertaiseen kannustushuutoon: eläköön esittäminen, eläköön yhteisöllinen kohtaaminen, eläköön Hossu!
Niina Hosiasluoma, Minna Kivelä & Tuukka Pasanen: Minä olen Hossu
Esitykset Teatteri Takomossa 8.8. asti
