Muistopäivä
Elli Salo & Riikka Oksanen
Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 27.3. asti.
Poliittisen vainon ja köyhyyden ajamana pakolaiset pulittavat kiskurihintoja salakuljettajille, ahtautuvat huonokuntoiseen veneeseen ja lähtevät vaaralliselle merimatkalle kohden paremmaksi uskomaansa tulevaisuutta. Tämä ei tapahdu nykyajan Välimerellä, vaan Suomenlahdella 1930-luvun alussa, jolloin monet suomalaiset halusivat loikata Neuvostoliittoon tietämättä, että tulisivat joutumaan sikäläisen työleirijärjestelmän ja Stalinin vainojen kurimukseen.
Riikka Oksasen ohjaama Muistopöivä on erinomaista ja monella tapaa ajankohtaista teatteria tärkeästä historiallisesta aiheesta. Se perustuu Elli Salon näytelmään, jonka kirjoittamisessa on hyödynnetty Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -hankkeessa kerättyä aineistoa. Näytelmän henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta heidän tarinansa on koottu oikeiden ihmisten jälkeensä jättämistä kirjeistä, valokuvista ja muista muistumista.
Paperittomana siirtolaisena teini-ikäisen tyttärensä Aunen (Inke Koskinen) ja vauvan kera lähtenyt Aili (Pirjo Lonka) päätyy samaan veneeseen seikkailumielisen Lyytin (Marja Salo), ihmistä suuremman aatteen soihtua kantavan Heinon (Miiko Toiviainen), punaleskenä kotiseudultaan paenneen Rauhan (Annika Poijärvi) sekä pakolaisten lauttureina Gulagin katiskaan ajautuvien Oskun (Rasmus Slätis) ja Viljamin (Geoffrey Erista) kanssa.
Näissä erilaisissa ihmistarinoissa tiivistyy loikkareiden motiivien moninaisuus ja erilaiset kyvyt ja tavat kohdata eteen tulevat vastoinkäymiset. Samalla vastaanottavan maan systeemiolemus korostuu enemmän byrokraattisena, vainoharhaisena ja välinpitämättömänä kuin lähtökohtaisesti ihmisten tuhoamiseen viritettynä koneistona. Tärkeitä havaintoja ovat nekin, miten oikeamieliset ihanteet voivat sokaista ihmisten kykyä ymmärtää ympäröivää todellisuutta ja miten myös pakolaisia hyväksikäyttävien salakuljettajien motiiveissa on eroja.
Toisin kuin me katsojat, matkalaiset eivät tietenkään tiedä millainen puute ja vaino heitä myös uudessa maailmassa odottaa. On koskettavaa, miten kaiken aikaa pahenevan kurjuuden keskellä pieniä toivon hetkiä tiivistyy milloin yllättäen löytyneistä tanssikengistä, yhdessä jaetuista vähistä sokeripaloista, uskaliaista pakosuunnitelmista ja vaikka ylioptimistisista urahaaveista sosiaalistisen järjestelmän palveluksessa.
Muistopäivä välittää tragedian voiman väkevästi juuri sitä kautta, että se tarjoaa henkilönsä ja tunneskaalansa sortumatta liian kapeisiin rajauksiin tai vaikka elokuvallisen väkivaltakuvaston toistoon. Erityisen tärkeä elementti kokonaisuudessa on Ilkka Tolosen ja Eva Louhivuoren luoma äänimaisema ja itse näyttämöllä esittämä musiikki, joka kommentoi tapahtumia suoraan. Yli epookin kaikuvilla sävyillään se myös muistuttaa koko ajan siitä, miten me katsomme tätä tarinaa omasta ajastamme ja sen jännitteistä käsin.
Yhtäkkiä on selvää, että tämä näytelmä ei kerro ainoastaan tietystä historiallisesta ajasta ja tietyn järjestelmän epäinhimillisestä tavasta kohdella ihmisiä. Se kertoo minkä tahansa ajan totalitarismista ja tämänkin päivän välinpitämättömyydestä, toisiinsa turvautuvien pakomatkoista kaikkialla ja heidän yrityksestään tarrautua pieniinkin toivonsäikeisiin.
