Vähemmän lihaa. Kohti kestävää ruokakulttuuria
Mattila, Hanna (toim.)
☆☆☆☆
Kasvissyönti herättää helposti jyrkkiä mielipiteitä. Toiset ovat selkeästi vastaan: jo koulujen viikottainen kasvisruokapäivä voidaan kokea valinnanvapauden rajoittamisena ja ideologisten valintojen pakkosyöttämisenä. Vastaavasti toiset liputtavat kaiken lihan, ja jopa kaikkien eläinperäisten tuotteiden, välttämisen puolesta.
Kaksijakoinen ajattelu leimaa usein myös alan kirjallisuutta. Hanna Mattilan toimittama ja eri alojen asiantuntijoiden artikkeleista koostuva teos Vähemmän lihaa: kohti kestävää ruokakulttuuria on kuitenkin virkistävä poikkeus. Teoksen lähtökohtana on, että lihan kulutusta on syytä vähentää sekä ympäristö- että terveyssyistä. Kirjassa vannotaan kuitenkin fleksauksen eli osittaisen kasvissyönnin edistämisen, ei lihansyönnin täydellisen lopettamisen, nimeen.
Keinoina vähentää lihansyöntiä nostetaan esiin esimerkiksi informaatio-ohjaus, kasvisruokapäivät sekä hinta- ja veropoliittiset toimet. Tärkeänä nähdään myös ruokakulttuurin uudistaminen niin, että kasvissyönnistä muodostuisi sosiaalisesti hyväksyttävä tapa ruokailla. Myös tuotekehitykseen on syytä edelleen panostaa. Tällä hetkellä lihansyöntiä tukee kokemus sen hyvästä saatavuudesta, helppoudesta ja maukkaudesta. Kasvissyönnin lisäämisen kannalta tärkeää olisikin saada uusia ruokaratkaisuja. Näitä vaihtoehtoja onkin alkanut tulla markkinoille yhä enemmän ja niiden myynti on selkeässä nousussa.
Teoksen kiinnostavinta antia ovat monipuoliset pohdinnat ja skenaariot siitä, miten kasvisvoittoisuus tulisi käytännössä näkymään suomalaisessa yhteiskunnassa. Lihantuotannon vähentäminen olisi myönteinen asia etenkin ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta. Vähentämällä lihansyöntiä voitaisiin torjua ilmastonmuutosta jopa 50 prosenttia. Vähennyksen suuruuteen vaikuttaa kuitenkin esimerkiksi se, minkä lihan kulutusta vähennetään, miten paljon ja korvataanko vähentynyt lihankulutus eläin- vai kasvikunnan tuotteilla. Naudanlihan ilmastovaikutukset ovat suuremmat kuin sianlihan ja broilerin. Toisaalta naudat voivat hyödyntää ihmisravinnoksi kelpaamatonta heinää, jota voidaan viljelllä myös pohjoisen karuissa olosuhteissa. Vastaavasti broilerit ja siat syötetään sellaisella ravinnolla, mitä ihminen voisi syödä itsekin.
Lihantuotannon vähentäminen vaikuttaisi myös kotimaiseen maatalouteen. Aihetta sivuava julkinen keskustelu huomioiden yllättävää on, että vaikutukset voisivat olla myös myönteisiä. Jos lihankulutus laskisi vain hieman ja lihaproteiinia korvattaisiin myös muilla eläinproteiineilla, vaikuttavuus olisi maatalouden kannalta melko neutraali. Maataloustuotannon painopiste siirtyisi kuitenkin sian- ja emolehmätuotannosta maidon- ja naudanlihantuotantoon. Kotimaisuuden kannalta tilanne olisi todennäköisesti myönteinen, sillä lihan tuonti laskisi ja peltopinta-alan vapautuessa rehuomavaraisuus nousisi.
Sen sijaan jos lihan kokonaiskysyntä vähenisi puoleen kymmenessä vuodesssa ja lihaa korvattaisiin entistä enemmän kasvikunnan tuotteilla, kotimainen tuotanto ei välttämättä kykenisi vastaamaan lisääntyneeseen kysyntään. Tuotantoa on ainakin toistaiseksi liian vähän, se ei ole riittävän kilpailukykyistä, eikä Suomessa ole valmiina kattavia arvoketjuja ihmisravinnoksi tarkoitetuille proteiinikasveille. Myöskään maataloupolitiikalla ei ole tällä hetkellä välineitä vaihtoehtoisten proteiinilähteiden tukemiseen. Jos kasvisvoittoisuutta halutaan tukea kestävällä tavalla, vaatiikin se maataloupoliittisia uudistuksia.
Vaikka Vähemmän lihaa on varsin monipuolinen katsaus aiheeseen, eläinten hyvinvointia ei käsitellä lainkaan. Tätä kirjoittajat perustelevat aiheesta jo aiemmin ilmestyneellä laajalla kirjallisuudella. Tämä on tietysti totta. Kokonaisuuden kannalta rajaus on kuitenkin harmillinen. Avoimeksi kysymykseksi jääkin, miten eläinten hyvinvointi suhteutuu osittaiseen kasvissyöntiin ja miten eläinten hyvinvointi toteutuisi erilaisissa kasvissyönnin skenaarioissa.
