Pian seuraan liittyy lääkäri (Oskar Pöysti), joka kuvaa tahattoman kömpelöstä ammattilaisen näkökulmasta, miten kuolemisen prosessi tulee etenemään. Seuraavan runsaan tunnin aikana näemme, miten teoria muuttuu lihaksi ja kuinka hyväksi ajateltu kuolema ei välttämättä ole helppo. Fyysinen ja psyykkinen realismi on hätkähdyttävää ja herättää hyvin vahvoja tunteita ainakin kaikissa meissä, jotka olemme kokeneet vastaavaa oman läheisen viimeisten aikojen äärellä.

Kuoleman äärinaturalistisesta kuvauksesta mieleen tulee jopa Krzysztof Kieślowskin Lyhyt elokuva tappamisesta (1986), vaikka nyt ei ole kyse väkivallasta ollenkaan.

Tällaista koetaan Minna Lundin Viirus-teatterille ohjaamassa Diptykissä. Vaikka sen dokumenttiteatterimainen ensimmäinen osa muodostaa teoksen kantavan ytimen, kokonaisuuden kannalta merkittäviä ovat myös jälkimmäinen osa ja prologi eli johdanto. Ensiksi mainittu asettaa ensimmäisen osan todellisen elämän tulkintakehykseen murtamalla – sananmukaisesti – näyttämön näkyvät rajat. Prologi taas tarjoaa havainnollisen esitelmän siitä, miten kuolemaa ja sen kohtaamista on kuvattu eri taiteenlajeissa.

Johdannossa esitellään maalaustaidetta Edvard Hopperista Hugo Simbergiin, taidevalokuvaa Selma Butterin kuolemisen prosessia tallentaneiden teossarjojen kautta ja musiikkia etenkin Frédéric Chopinin Surumarssi-osasta tunnetun Pianosonaatti nro 2:n muodossa. Kaikki luennossa esiin nousevat esimerkit hyödynnetään esityksen muissa osissa. Erityisen dramaattisesti näin käy kohdassa, jossa Surumarssin ensitahdit paljastavat katsojalle, että nyt ollaan kääntymässä viimeiseen kaarteeseen matkalla peruuttamattomaan.

Teatteriohjaajana vasta uransa alussa oleva Minna Lund osoitti vahvan persoonallista otetta jo Teatterikorkeakoulun lopputyönään kirjoittamassa ja ohjaamassa Message from Tyler – Memento Mori, Kirsikkatarha (2023) -näytelmässä. Siinä toisiinsa lomittuivat Anton Tšehovin Kirsikkapuisto (1904) ja Chuck Palahniukin romaani Fight Club (1996).

Diptykissäkin aihetta lähestytään kunnianhimoisesti samaan aikaan erilaisista näkökulmista. Kokonaisvaltaisen lähestymisen onnistumisessa hyvin merkittävää osaa kantavat lavastussuunnittelu (Riku Suvitie), äänisuunnittelu (Axel Ridberg) ja valosuunnittelu (Tuomas Honkanen) saumattomalla ja vaikuttavalla yhteispelillään.

Esityksen ratkaisuissa on myös omintakeista tulkintaa brechtiläisestä metodista. Katsojaa valmistetaan teoksen asiasisältöön kertomalla huolellisesti etukäteen, mitä seuraavaksi tullaan kokemaan. Ensimmäisen osan realistiset tapahtumat on myös sijoitettu vieraannuttavan muovikalvon taakse kuin akvaarioon. Ja viimein esityksen lopussa ei vain rikota vaan suorastaan räjäytetään enemmänkin kuin näyttämön neljäs seinä.

Valitut ratkaisut taluttavat katsojan väkisinkin pöyhimään omaa suhdettaan kuolemaan ja kuoleman kohtaamiseen taiteen kautta – vieläpä yhtä aikaa eksistentiaalisen pakokauhun ja lohdullisuuden näkökulmista.

Diptyk on varmasti yksi tämän kevään tärkeimmistä esityksistä. Jo siksikin, että siinä käsitellään kulttuuristen torjuntojen piirittämää vaikeaa aihetta hämmentävän varmaotteisesti ja yleisöä yli- tai aliarvioimatta. Samalla lineaarisen tarinankerronnan rakenteen rikkomisen kautta esityksessä on löydetty tuoreita – ja jopa jonkinlaisia kolmiulotteisen dramaturgian – keinoja kuvata sattuvasti sitä, miten teatteri voi toimia todellisuuden dialektisena peilinä.

Esitykset Teatteri Viiruksessa 2.5. asti. Ohjaaja Minna Lund, näyttelijä Jessica Raita ja lavastussuunnittelija Riku Suvitie vierailevat Teatterin politiikkaa -podcastin jaksossa, joka julkaistaan 17.3.