Vuonna 1942 syntynyt Hannu Karpo on suomalaisen televisiojournalismin kiistelty pioneeri ja herroja pelkäämättömän karvalakkitoimittajuuden ikoninen hahmo. Viime vuonna ensi-iltaan tullut Ari Matikaisen dokumenttielokuva Karpo paljasti sattuvasti, miten usein sosiaalipornosta moitittu Karpo onnistui haastateltaviensa kautta laventamaan vasta kehittymässä olleen televisiojournalismin luokkarajoittunutta kuvaa Suomesta ja suomalaisista.
Kotkan kaupunginteatterissa tuli lokakuussa ensi-iltaan Karpolla on asiaa -televisio-ohjelman haastatteluaineistoihin perustuva samanniminen näytelmä. Yhteistyössä Teatterikorkeakoulun kanssa tehdyn esityksen on ohjannut näyttelijäntaiteen professori Kristian Smeds. Se koostuu valmistumassa olevien ja vastavalmistuneiden näyttelijäopiskelijoiden tekemistä sooloista ja kohtauksista.
Tuotannollisista lähtökohdistaan johtuen Karpolla on asiaa ei pyri olemaan monitasoisen draamallinen tutkielma suomalaisuuden olemuksesta, vaan lähestyy sitä lähinnä näyttelijöiden työnäytteiden kautta. Silti on helppo havaita siinä olevan yhtymäkohtia Smedsin aikaisempiin ohjauksiin, kuten esimerkiksi näytelmiin Rautavaara, Oulunkylän tähti (Teatteri Takomo 1997), Huutavan ääni korvessa (Kajaanin kaupunginteatteri 2001), Tuntematon sotilas (Kansallisteatteri 2007) ja Mental Finland (Kansallisteatteri 2009). Maineikkaalla käsikirjoittaja-ohjaajalla on myös aiemmin ollut tapana koota näytelmiään jonkinlaisina mininäytelmien kokonaisuuksina, mistä nytkin on kyse.
Tällä kertaa lavalla nähdään Karpon haastatteluklippeihin suoraan perustuvia kohtauksia, joissa muun muassa koetellaan naapurisopua, ihmetellään seinän läpi tupaan tullutta rekkaa ja tuunataan pikkukylän sällien kanssa maailman makeinta Opel Kadettia. Samat kohtaukset ovat tuttua kamaa myös monille nuoremmille mediakuluttajille YouTubesta löytyvinä kuriositeetteina.
Esitys kulkee sujuvasti ja uppoaa yleisöön. Samalla kun maestro Karpo itse on häivytetty taustalle, huomio keskitetään aineistosta välittyviin ihmiskohtaloihin. Nuoret näyttelijät laittavat peliin parastaan ja saavat hahmoista irti moninaisia arkielämästä meille kaikille tunnistettavia tuntoja ja asetelmia.
Kyse ei ole Kummeli-henkisestä sketsikavalkadista. Smeds työryhmineen käsittelee autenttista materiaalia tietoisen kunnioittavasti. Tätä tukee sekin, että lavan ainoana kiinteänä lavasteena on näyttämön takaseinään kiinnitetty peili. Se tietenkin viestii, että näyttämöllä nähtäviä kylähulluoletettuja ei suinkaan tarjoilla meille toiseutettuina, vaan osana yhteisöämme.
Esityksessä kuultavassa Luonteri Surf -yhtyeen kappaleessa Peruskallio tiivistyy paljon olennaista: Syksyn aurinko on jo/lammen takana matalalla/kaurapellon jäinen sänki/rouskuu saappaan alla/ja jotenkin on niin tavattoman/vahva olo/ turha töniä, mä olen peruskallio.
Hannu Karpo, Kristian Smeds & työryhmä: Karpolla on asiaa. Tosikertomuksia havumetsien maasta.
Esitykset Kotkan kaupunginteatterissa ovat päättyneet. Vierailu Rovaniemen kaupunginteatterissa 28.10.
