Kallio Helsingissä
Johannes Suominen ja Antti Hietasola
Helsingin Kaupunginteatterin ja Kallion virastotalon takana kallioilla tavattiin sotien jälkeen ”mäkipeuroja”. Nämä eivät olleet kaupunkia valloittavaa faunaa vaan seksityöläisten alinta kastia, rinteellä työskenteleviä ja jopa asustavia köyhiä naisia, jotka tarjosivat seksuaalisia palveluksiaan lautasellisesta hernesoppaa.
”Mäkipeurat” sairastelivat paljon. Keväisin kun lumet sulivat, hankien alta löytyi kylmään ja nälkään kuolleiden naisten ruumiita. Myöhemmin samat maisemat muuttuivat lasten leikkipaikoiksi.
Kallion taloissa on paljon pieniä asuntoja. Ennen ne lämpenivät hiilellä ja koksilla. Kaikkialla haisi noki, ja alueen yllä oli usein savusumua.
Pahin uhka terveydelle ei ole kuitenkaan ollut ilmansaaste vaan kalliolaisten viehtymys väkivaltaan: kaduilla on aina tapeltu paljon ja puukosta on saanut herkästi. Poliisiin turvautuminen oli usein pois laskuista, koska eihän poliisi uskaltanut kaduilla liikkua.
Väkivallan kulttuuri on ulottunut jopa koululaisiin. Kallion kouluilla on ollut maine Helsingin rankimpina kasvatuslaitoksina, ja tappeluita oli sekä koulun sisällä että pihoilla koulupäivän päätyttyä.
Muun muassa näitä kertoilevat Kallio Helsingissä -dokumenttipläjäyksen kymmenen haastateltavaa, joiden joukossa on niin historioitsijoita, linnakundeja kuin punkkari Tumppi Varonen. Elokuva on rap-artisti Johannes ”Jontti” Suomisen ja lyhytelokuvien parissa työskennelleen Antti Hietasolan yhteinen. Kalliosta kuullaan monesta eri näkökulmasta, mutta yleisimpiä muisteluita ovat tappelut ja alueella harrastettu runsas viinanjuonti.
Kallio on maineeltaan edelleen rosoinen kaupunginosa, eikä siitä voisi tehdä siistiä elokuvaa. Kallio Helsingissä on sympaattisella tavalla kieli poskessa -metodilla kyhätty, lennokas ja hengästyttävän paljon tietoa tarjoava tekele. Joskus kadun melu jyrisee taustalla tai tuuli puhaltaa suoraan mikkiin, joskus jututettavien katse harhailee, milloin silmiin paistavan auringon ja milloin Kallion baarien ilolienten takia.
Vaikka Kallio onkin viime vuosikymmeninä siistiytynyt huomattavasti, sen historiallinen rappiomaine elää edelleen. Silti erään haastateltavan mukaan Kalliossa melskanneet puliukot ja laitapuolen kulkijat olivat 1980-luvulla paljon vähemmän pelottavia kuin nykyään Piritoria eli Vaasanaukiota hallitsevat huumekauppiaat.
Dokumentista käy ilmi, että alueella myös autetaan köyhiä. Kalliossa sijaitsee esimerkiksi Diakonissalaitoksen päämaja, joka tekee työtä huono-osaisten ja yksinäisten ihmisten auttamiseksi. Kaikkein konkreettisinta apua on ruoan jakaminen suoraan nälkäisille tarvitsijoille, ja Kallion ruokajono on sadoille ihmisille tuttu juttu.
Elämyksiäkin voi jakaa. Kulttuurin tarpeisiin vastaavat katufestarit ja puistokonsertit. Onneksi dokkarintekijät ovat päässeet kuvaamaan myös musaa ja tanssia.
Elokuvan lopputeksteissä soi Jontin räppäämä ”Sillan tällä puolen sydän on”. Biisi kohoaa Kallion kansallislauluksi.
Kallio Helsingissä -elokuvan voi nähdä 12.6. Kino Rivierassa, Helsingin Kalliossa.