Tuomo Rämön kirjoittama ja ohjaama tragikomedia perustuu osaltaan metallibändä Stam1nan Taival -albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Yhteys levyn sisältöön jää enemmän tunnelmalliseksi, vaikka Hyyrysen musiikkisovitusten ohella voi havaita viittauksia myös symbolisten esineiden ja repliikeiden tasoilla.

Levylle istutettujen musiikikappaleiden tapaan näytelmä jakaantuu erillisiin kohtauksiin. Ne lähestyvät suhdetta alati hiertävää jännitettä eri suunnista ja ajassa hyppelehtien. Johtuneeko juuri korostuneesta episodirakenteesta, mutta kokonaisuus tuntuu jäävän sen vangiksi eikä draama pääse nousemaan lentoon missään vaiheessa. Osaavien näyttelijöiden (Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki) uurastuksesta huolimatta teksti ja ohjaus antavat liian vähän materiaalia hahmojen kasvuun ja vapaaksi päästämiseen.

Teatterin villi vapaus kyllä pilkahtelee esimerkiksi, kun isä (Eronen) ja tytär (Paju) nostavat laituria ja tulevat samalla ilmaisseeksi fyysisesti keskinäisten siteidensä eri tasoja. Eloisaa teatteridynamiikkaa on myös tilanteessa, jossa ylityöllistetyn kotisairaanhoitajan valloittava hahmo (Raiskinmäki) törmää keskelle isän ja tyttären vihanpitoa. Kohtauksen hetkellinen kääntäminen rinnakkaiseen tulkintakuvaan vihjaa myös käyttämättä jääneestä mahdollisuudesta moninäkökulmaistaa esityksen kerrontaa muutenkin.

Asetelmallisuudestaan huolimatta Taival onnistuu välittämään koskettavan ajatuksen siitä, miten vanhemman menettäminen on usein raskasta silloinkin, kun ei olla ihan samasta puusta veistettyjä.