Puolisonsa Mashan (Ronja Orasta) etääntymisen tiedostava opettaja Fjodor (Yosef Nousiainen) uskoutuu kälylleen Olgalle (Heidi Finnberg) haaveilleensa aikanaan naimisiinmenosta tämän kanssa. Vastoin säntillistä ja työkeskeistä persoonaansa Olga reagoi viestiin kiihkeällä suudelmalla, joka säikäyttää saman tien molemmat. Nauraen tilannetta seuraa matkan päästä juovuksissa oleva kyyninen varuskuntalääkäri Chebutikin (Tommi Korpela).
Alise Polacenkon ohjaama ja Kirmo Komulaisen dramatisoima versio Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta on Q-teatterin ja Teatterikorkeakoulun yhteistuotanto ja samalla suurelle osalle työryhmää opinnäyte. Sitä esitetään pienellä mutta tunnelmallisella Puoli-Q-näyttämöllä.
Vuonna 1901 kantaesitetty Kolme sisarta kertoo valintojen ja muutoksen tekemisen vaikeudesta. Siinä periferisessä varuskuntakaupungissa upseeri-isänsä juuri menettäneet kolme nuorta sisarta viettävät joutilasta seuraelämää ja haaveilevat muutosta lapsuutensa Moskovaan. Samalla kun heidän veljensä Andrei hukkaa yhteistä omaisuutta juomalla ja pelaamalla, opettajan työlleen omistautunut Olga kaipaa parisuhdetta, konserttipianistin urasta luopunut Masha kokee avioliittonsa pettymyksenä ja nuorin Irina vasta etsii omaa suuntaansa.
Ajatus Moskovaan paluusta on tietenkin toteutumattomaksi tuomittu unelma ja vertauskuva sille, miten nostalgiaan takertuminen jarruttaa tulevaisuutta koskevien oikeiden ratkaisujen tekemistä.
Puoli-Q-näyttämöllä nähtävä esitys on toteutettu osin sovittamattomien ristiriitojen päälle. Teoksessa toisiaan päin lyövät tšehovilainen kaunopuheisuus ja yksittäiset nykykieliset iskut, perinteinen puhedraama ja vahva fyysinen näytteleminen sekä Tommi Korpelan yhä jykevämmäksi marinoitunut näyttämökarisma ja uransa alkunousussa olevien nuorten näyttelijöiden eri suuntiin harovat energiat.
Kaikki nämä palaset eivät nivelly kitkatta toisiinsa ja välillä jostain purskahtelee täytteitä, mutta juuri tätä kautta syntyvä rouheus on olennainen osa esityksen viehätystä.
Jo Irinan (Jessica Penttilä) nimipäiväjuhlissa on vetoa ja menoa kuin Teatterikorkeakoulun kurssikaronkassa. Intensiteetti on silti vahvimmillaan hahmojen pitäessä brechtiläisessa hengessä julistavaa puhetta suoraan yleisölleen: tässä Korpelan Chebutikinin ohella kunnostautuu etenkin Aapo Puustin Veršinin. Tietenkin myös sisaret sekä veljensä Andrei (Ville Hilska) ja hänen nousukasmainen hirviöpuolisonsa Natalia (Rebecca Nugent) saavat kukin vuorollaan todistaa omaa tähdellisyyttään neljännen seinän läpi.
Puoli-Q:n rosoiseen tilaan pystytetty, karkeisiin armeijanvihreisiin seinäelementteihin nojautuva lavastus (Polacenko) toimii hienosti siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ettei se tarjoa oikeastaan mitään viitteitä yläluokkaisuuteen. Upea ratkaisu on myös esitystilan avaaminen lämpiön puolelle kolmannen näytöksen tulipalokohtauksen myötä.
Kolmessa sisaressa – kuten Tšehovin näytelmässä muutenkin – on aistittavassa kirjoitusaikansa venäläisessä yhteiskunnassa kytenyt kriisi, joka sittemmin purkautui maata pysyvästi muuttaneiden vallankumousten sarjaan. Tšehovin nykyinen ajankohtaisuus liittyy siihen, miten silloinen yläluokkainen neuvottomuus muutostilassa olevien olosuhteiden keskellä rinnastuu oman aikamme kulttuurikeskiluokan kärvistelyyn ympäröivän maailman sotien, ympäristöongelmien ja demokratian romahtamisen äärellä.
Esimerkiksi Paavo Westerbergin Kansallisteatteriin vuonna 2018 ohjaamassa sovituksessa nähtiin suoria viittauksia ilmastomuutoksen aikaan ja ympäristökatastrofin jälkeisiin apokalyptisiin näkymiin.
Polacenko kirjoittaa tuoreen sovituksen käsiohjelmassa, miten nykyisessä maailmantilanteessa haaveilua Moskovasta jonkinlaisena luvattuna maana ei voi pitää enää viattomana. Kun näytelmässä huhuillaan varuskunnan siirron olevan Donetskiin tai Butšaan ja kun tulipalon torjunta tarjoillaan jonkinlaisen sotatoimena, koko esityksen voi tulkita kertovan nykyisen venäläisen ylä- ja keskiluokan haluttomuudesta kohdata Venäjän hyökkäyssodan todellisuus oman elämänsä tasolla.
Samaan viittaa myös näyttämöllä vaeltava surrealistinen karhuhahmo, joka edustaa jonkinlaista ”virtahepo olohuonessa” -variaatiota. Kuvaavaa on, että pitkään se tuntuu olevan näkymätön muille kuin fatalistisesta elämänasenteesta vielä säästyneelle Irinalle.
Vaikka tämä tulkintakulma on tuore ja kiinnostava, se vie hiukan suoraa kosketuspintaa nimenomaan suomalaisen yleisön ajankohtaisesta eksistentiaalisesta ahdistuksesta. Suomessa Venäjän tilanne näyttäytyy ulkopuolisin silmin selkeämmin epäoikeudenmukaisuutena eikä sota Ukrainassa siten ole vastaavasti torjunnan kohteena oleva tabu. Silti teos antaa meillekin eväitä ymmärtää sotaan liittyviä jännitteitä uudella tavalla. Samalla se muistuttaa siitäkin, että vailla omien olohuoneidemme virtahepoja emme ole itsekään.
Esitykset Q-teatterin PuoliQ-näyttämöllä 17.3. asti
