Homoäiti
Heini Junkkaala & Anna Veijalainen
Koko-teatterissa 23.6. asti
Esityksen alussa monologikertojana toimiva äiti (Fanni Noroila) liikehtii katosta roikkuvissa naruissa kuin olisi itse omassa kohdussaan kelluva vauva. Samalla kun hän purkaa terävän viiltävästi raskauden viime vaiheiden kokemuksiaan, kiihtyvää rytmiä kohden syntymisen ihmettä ryydittää Timo Hirvosen yhden miehen orkesterin luova ja intensiivinen sivustatuki.
Heini Junkkaalan kirjoittama ja vuonna 2018 Kansallisteatteriin itse ohjamaa Homoäitiä esitetään nyt Koko-teatterissa Anna Veijalaisen ohjaamana. Näytelmän henkilökohtaisten arkihavaintojen ja tuntemusten kavalkadi kääntää yksityistä kokemusta yleiseksi ja yhteiseksi. Teksti on tiiviin tarkkaa ja tarjoaa esittäjälleen aineksia niin uupumuksen, onnen, sarkastisen selviytymispelin ilmentämiseen kuin myös pidättämättömiin tunneraktioihin ja itsereflektiiviseeen pohdintaan.
Koko-teatterin esityksessä Fanni Noroila esittää vahvan fyysisesti eläytyen kertojan hahmon ohella laajaan valikoimaan sivuhenkilöitä. Hänen esiintymisasunsa (puvustajana Kai Salo) on kerrassaan ihastuttava yhdistelmä kodikasta räsymattoa, tyylitietosta tateilijakostyymiä ja pikkulapsen herttaista haalaria.
Esityksen niukkaa rekvisiittaa edustavat lähinnä eri tarkoituksiin muuntuva pyörillä varustettu kaupan ostoskori ja askeettinen pihakeinu. Elävyyttä kokonaisuuteen tuottavat Timo Hirvosen monipuolisen musisointinsa ohella lausumat yksittäiset sivuhenkilöiden vuorosanat ja päähenkilön puhetta vahvistavat tuplaukset. Musiikin imua puolestaan vahvistavat myös Noroilan musikaalisuus ja laulajan karisma.
Lapsiperhearkeen liittyvän stressiahdistuksen ja sen parisuhteeseen tuomien jännitteiden rinnalla tärkeäksi teemaksi paikallistuu se, kuinka vanhemmuus armotta paljastaa kokijalleen myös oman suhteen aikuistumiseen, ikääntymiseen ja elämän rajallisuuteen. Samalla mukaan hiipii oivallus siitä, miten itse valittu vanhemmuus sisältää kaikkien suoristuspaineiden ja vastuun taakan ohella aidon itsekkäitä motiiveja.
Moni oman vanhemmuuden alkutaipaleelle jo etäisyyttä saanut katsoja saattaa hyvinkin jakaa näytelmän yhden sivuhenkilön tarjoaman opetuksen: ”vaikka et ehkä juuri nyt sitä usko, myöhemmin kaipaat tätä kaikkea.”
Näytelmään poimitut arjen havainnot ovat erinomaisen tunnistettavia myös heteroparivanhemmuuden ja yksinhuoltajuuden näkökulmista. Miksipä eivät olisi? Esitys osoittaa vastaansanomattomasti, että samassa aikuiseksi kasvamisen keikkuvassa veneessä ollaan kaikki.
