”Viillän ranteeni auki, otan yliannostuksen ja lopuksi hirtän itseni. Ainakaan eivät pääse sanomaan, että se oli hätähuuto”, parahtaa psykiatrilleen Kokoteatterissa nyt esitettävän 4.48 Psychosis -näytelmän päähenkilö.
Kyseessä on nuorena oman käden kautta kuolleen Sarah Kanen (1971–1999) aikanaan postuumisti ensi-iltaan tullut näytelmä. Kane tunnetaan brittiläisen 1990-luvun in-yer-face-draaman tähtenä, jonka näytelmissä väkivalta, mielenterveysongelmat, pettymykset rakkaudessa, päihteet ja kaikkinainen muukin pahaolo kaadetaan suodattamatta ja kainostelematta katsojan päälle.
Kanen viidestä näytelmästä on aiemmin Kokoteatterissa esitetty Anna Veijalaisen vuonna 2004 ohjaama Blasted ja Mikko Kannisen vuonna 2001 ohjaama Cleansed. Nyt esillä olevaa 4.48 psykoosia on Suomessa aiemmin esitetty ainakin Michael Baranin vuonna 2001 ohjaamana Kansallisteatterissa ja Johanna Latvalan vuonna 2015 ohjaamana Turun Tehdas Teatterissa.
4.48 psykoosi on omaelämäkerrallinen tai vähintään autofiktiivisen naturalistinen masennuskuvaus. Sen ainoa varsinainen henkilö avaa aggressiivisella tempolla omaa ahdistustaan, sosiaalisen kanssakäymisen ongelmiaan, kehollista itseinhoaan ja torjuvaa suhdettaan mielialalääkitykseen. Purkausten virtaan lomittuu kohtauksia, joissa päähenkilö käy monitahoista valtapeliä lääkärinsä kanssa.
Moe Mustafan Kokoteatterille ohjaaman sovituksen keskeinen dramaturginen ratkaisu on jakaa keskushenkilö kahden näyttelijän esitettäväksi. Valinta korostaa sattuvasti päähenkilön itse itsensä kanssa käymää vuoropuhelua ja filtteroi kokonaisuuteen istuvalla tavalla lääkärin kanssa käydyt dialogit nimenomaan kertojan näkökulmaa korostaviksi. Valinnan kääntöpuolena asetelma tukee enemmän vaikutelmaa mielen jakautumisesta kuin masennuksesta ja ahdistuksesta. Samalla tällainen ryhmätyö taittaa vähän kärkeä näytelmässä tiivistyvältä totaalisen yksinäisyyden kuvaukselta.
Päähenkilöä esittävät Sara-Maria Heinonen ja Katimari Niskala pääsevät hyvin kiinni näytelmän alkupuolta hallitseviin projisoidun vihan ja katkeruuden tunnelmiin. Esityksen kuluessa jää kuitenkin kaipaamaan lisää tilaa tekstin sisältä kumpuvan surun, ihmisen haurauden ja elämän absurdin traagisuuden teemoille.
Mielisairaalan tilaksi mieltyvä askeettisen kliininen lavastus toimii käypänä metaforana vieraantumisen kokemuksesta. Taustaprojisoinnit tuovat mukaan yhden esteettisesti stimuloivan elementin, mutta niiden yhteys esityksen muuhun kulkuun jää hiukan huojuvaksi. Näyttelijöiden stailauksessa ja koreografiassa on – tietyistä säröistä huolimatta – myös sellaista ylituunausta ja järjestelmällisyyttä, joka ei parhaalla tavalla tue potilaan mielen sisäisen kaaoksen, toimintakyvyttämyyden ja eksitentiaalisen kauhun vereslihaista tavoittamista.
Kokonaisuudessaan Kokon paluuta Sarah Kanen pariin voi pitää onnistuneena muistutuksena tärkeän teatteriuudistajan työstä ja vaikeasta yksityisestä elämästä. Hänen lohduttoman aggressiivisen punktykityksenä alta pilkistää pikimustaa huumoria, kaunokirjallista lennokkuutta ja terävä katse elämän syviin kerroksiin.
Sarah Kane & Moe Mustafa: 4.48. Psychosis
Esitykset Kokoteatterissa 18.9. asti
