Näyttämökuvaa hallitsee vanhanaikainen rautasänky, jonka alla makaa tiedoton hahmo. Lavan toisessa laidassa on tiskiallas ja takavasemmalla tikkaat, jotka eivät johda mihinkään. Pian loukkoonsa suljettu ihmisparka alkaa ilmentää liikkeillään unta vankilastaan ja sen kaltereiden läpi pakenemisesta. Heräämisen hetkellä sama painajainen näyttäytyy todellisuutena.
Näin alkaa Kauri Honkakosken fyysisen teatterin tyylilajissa toteuttama sooloteos Kellari. Se tuntuu saaneen vaikutteita koronatunnelmien ohella Dostojevskin klassikosta Kirjoituksia kellarista, joka on paljon sanallisempi tutkielma yksinäisestä ulkopuolisuudesta. Rojuisessa ympäristössä, jykevissä nahkakengissä, ylle kietaistavassa takissa sekä komiikkaa sisältävässä miimisessä ilmaisussa voi nähdä yhteyksiä myös Chaplinin pikkukulkuriin.
Teos poikkeaa Kauri Honkakoski Companyn aiemmista tuotannoista siinä, että joukkoliikehdinnän sijaan huomio keskittyy yhteen hahmoon. Niistä paljon ulkomaillakin kiertänyt Pulpetti (2017) on tulkinta lahkolaisuudesta ja totalitarismista. Hinterland (2023) kuvaa puolestaan Beckettin, Grimmin satujen ja Mad Maxin hengessä groteskien bouffon-hahmojen vaellusta jossain elämän ja kuoleman rajamailla.
Kellari osoittaa hyvin, että Honkakosken teoksissaan hyödyntämä corporeal mime -metodi soveltuu hyvin myös yksinäisyyden keholliseen tulkintaan. Jo pitkään mukana olleet valosuunnittelija-lavastaja Sisu Nojonen ja äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä tuovat teokseen myös esteettistä jatkuvuutta.
Teoksen kokonaisvaikutelman kannalta oleellisia ovat sen kuvaamat katkokselliset rajapinnat ulkomaailmaan. Radion uutistenlukija kertoo ympäröivästä todellisuudesta rauhoittavalla äänellä, mutta tavalla, josta on mahdotonta saada tolkkua. Ainoa ja lähinnä teoreettinen pakotie näyttää olevan katonrajassa oleva ikkuna, jonka takainen näkymätön maailma huokuu enemmän uhkaa kuin vapautusta.
Kellari ei ole juonellinen kertomus eikä symboliikaltaan ylikuormitettu fresko. Se on aidon satuttava fyysis-tilallinen kuva nykymaailmasta, jonka absurdin uhkaavissa käänteissä on yhä vaikeampi pysyä kyydissä. Mahdolliset samankaltaisuudet itse kunkin todellisen elämän kokemuksiin eivät ole sattumaa.
Esitykset Kansallisteatterin Omapohjassa 29.11. asti. Esitys jatkaa sen jälkeen kiertueohjelmistossa.
