28 vuotta myöhemmin
Danny Boyle, Alex Garland
Elokuvateattereissa 25.6. alkaen
★★★★★
Danny Boylen ja Alex Garlandin 28 päivää myöhemmin elähdytti zombie-genreä 2002. Nyt, kerronnallisesti 28 vuotta myöhemmin ja vähemmän onnistuneen kakkososan jälkeen ihmiset raivohulluiksi muuttava virus on saatu eristettyä Britteihin. Saarivallat on jätetty oman onnensa nojaan, eloonjääneet selviytyvät parhaaksi katsomillaan tavoilla, eikä terveitäkään päästetä poistumaan maasta. Siinä, missä 28 päivää myöhemmin varoitti zoonoosien ja globaalin pandemian vaaroista on elokuvasarjan kolmas osa kommentti Brexit-sekoiluun.
Ohjaaja Boyle ja käsikirjoittaja Garland tekevät teatterissa oikeuksiinsa pääsevää elokuvataidetta, joka käväisee taide-elokuvan puolella upeassa montaasissa, jonka taustalla soi Rudyard Kiplingin Boots-runon vanhaan luentaan pohjautuva musiikki. Soundtrackistä vastaa skotlantilainen hiphop-trio Young Fathers. Kekseliäs score antaa tilaa pienelle sentimentaalisuudellekin: liikutuksen tunnetta ei kovin usein tämän lajityypin leffoissa saakaan tuntea.
Kiplingin Boots-runo keksittiin alkujaan lisätä oheiseen traileriin. Ohjaaja Boyle ihastui siihen siinä määrin, että päätti käyttää runoa myös elokuvassa.Kerronta alkaa aikuistumisriitillä, jossa isä vie 12-vuotiaan poikansa yhteisön ulkopuolelle metsästämään tartunnan saaneita. Pojan silmin näytetään väkivaltaan perustuvan kulttuurin vastenmielisyys. Toksisen maskuliiniseen uhoamiseen pettynyt poika karkaa sairaan äitinsä kanssa etsimään Dr Kelsonia: entistä lääkäriä, joka kalttaa kuolleiden luita ja elää omanlaisessa harmoniassa luonnon ja näin ollen myös infektoituneiden kanssa.
28 vuotta myöhemmin vie dystopiakuvaukset seuraavalle tasolle. Ensin koetettiin taistella vitsausta vastaan toisinaan siinä jopa onnistuen. Sitten postapokalypsistä tuli uusi normaali, jonka puitteissa yhteisöt ja yksilöt pyristelivät. Nyt avataan ovi johonkin uuteen: tilanteen hyväksymiseen, kuoleman rinnalla elämiseen, ongelmaan johtaneista järjestelmistä ja hierarkioista vapautumiseen.
Pienten yksityiskohtien kautta 28 vuotta myöhemmin esittää oman todellisuutemme kulttina, joka palvoo kuolemattomuutta ja sitä myöten epäelämää. Elämän kauneuden voi kuitenkin ymmärtää vasta kun muistaa kuoleman ja hyväksyy sen.
Kun kuvittelee, että kaikki tuli jo kerrotuksi, tyylilaji kiepsautetaan toiseen asentoon. Teletapitkin liittyvät asiaan. Ja ehkä lopulta odottamattomimman (tai ainakin omituisimman) kiepin tekijät säästävät elokuvan loppuminuuteille, jolloin myös pohjustetaan tammikuussa ensi-iltansa saavaa jatko-osaa.
