Syd Barrett (1946–2006) oli rock-muusikko, joka tunnetaan Pink Floydin perustajajäsenenä. Hän keksi yhtyeen nimen ja teki suurimman osan sen vuonna 1967 ilmestyneen ensialbumin kappaleista, mutta tuli erotetuksi bändistä jo seuraavana vuonna vakavien mielenterveysongelmiensa vuoksi.
Lyhyellä soolourallaan Barrett julkaisi vain pari työllä ja tuskalla puserrettua albumia. Hän ei koskaan päässyt kokonaan eroon muun muassa skitsofreniaan ja psykoottisuuteen viitanneista vaivoistaan. 1980-luvun alussa hän muutti asumaan äitinsä luo Cambridgeen ja vietti sen jälkeen lopun elämäänsä omistautuen lähinnä puutarhanhoidolle ja taulujen maalaamiselle.
Juha Hurmeen Teatteri Telakalle käsikirjoittaman ja ohjaaman Syd Barrettin ensi-illan piti olla jo keväällä, mutta koronan takia se on saatu esille vasta nyt.
Hurmeen viimeaikaisista näytelmistä Kullervo (2018) käsitteli suomalaisuuden kalevalaisia juuria ja Making of Lea (2019) suomenkielisen teatterin syntyä. Hänen Espoon kaupunginteatterissa juuri ensi-iltaan tullut ohjauksensa Harhama perustuu puolestaan Ilmari Rantamalan yli sata vuotta vanhaan aikalaiskuvaukseen.
Hyppäys mieleltään sairastuvan rock-tähden tarinaan ei silti ole niin yllättävä valinta kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Jo Hurmeen Ylioppilasteatterin aikoinaan tekemässä Amerikassa (1997) alun perin Kafkalta lainatun päähenkilön sattumukset leikkasivat Beach Boys -yhtyeen Brian Wilsonin hiukan vastaavaa kohtaloa. Tuoreemmin hän on käsitellyt mielenterveyden kysymyksiä myös versioimalla Peter Weissin Marat/Sade -klassikkoa ja omaelämänkerrallisessa näytelmässään Hullu (2017).
Jälkimmäisessä hän kuvaa sitä miten ajautui itse äitinsä sairastumisen ja työkiireiden laukaisemaan psykoosiin ja päätyi mielisairaalaan.
Syd Barrett alkaa kuin rock-konsertti, jossa artistit saatellaan soittimiensa luo taskulampun valossa samalla kun taustalla pauhaa kliseisen mahtipontinen Richard Straussin Also sprach Zarahustra. Ensemble syöksyy suoraan liikkuvaan junaan ja vetää yhdessä ensimmäisenä numeronaan Barrettin vahvariffisen kappaleen Arnold Layne.
Barrettia esittävässä Janne Laurilassa on muusikkona esikuvansa kaltaista karismaa ja bändikin soittaa asiankuuluvalla intensiteetillä.
Hyvin kulkevan aloituskappaleen päättyessä Barrettin hahmo jumittaa soittamaan monotonisesti viimeistä sointua ymmärtämättä lopettaa edes muun bändin pyynnöstä. Juuri näin on kerrottu tapahtuneen todellisissakin lavatilanteissa.
Esityksen edetessä konsertin muoto sulautuu bändin harjoitussessioon, jossa bändin muut jäsenet Roger Waters (Tomi Alatalo), Nick Mason (Antti Laukkarinen) ja Richard Wright (Kaisa Sarkkinen) yrittävät saada Barrettilta ulos uusia kappaleita, Tämä vaikuttaa katatonisen sulkeutuneelta ja kommunikoi lähinnä ryttyisillä paperilapuilla ja sielukkailla, mutta sisällöltään käsittämättömillä laulun pätkillä. Tuntuu kuin hän saisi suoremman yhteyden tilassa olevaan huonekasviin kuin soittokavereihinsa.
Ahdistuksen kuvauksen yhtenä raaka-aineena käytettään Barretille tuttua Kenneth Grahamin lastenkirjallisuuden klassikkoa Kaislikossa suhisee. Teatteriterapiaksi luonehdittavassa kohtauksessa hänen äitinsä (Sarkkinen) ja Waters ja Mason yrittävät Mäyräksi, Vesirotaksi ja Myyräksi naamioituneina satuhahmoina herätellä sammakkonaamarin taakse piiloutunutta Barretia yhteiselle piknikille.
Kohtaus muistuttaa surrealismiltaan sellaista vääristyneen mielen todellisuuskokemusta, jonka Milja Sarkola loihti esiin pari vuotta siten Svenska Teaternissa nähdyssä sovituksessaan Herman Melvillen liki 170 vuoden takaisesta masennuskuvauksesta I Would Prefer Not To.
Hurmeelle epätyypilliseen tapaan edes tällainen absurdi asetelma ei johda karnevalistiseen keulimiseen ja kakofoniaan, vaan esitys pysyy aiheenmukaisesti valitulla tiukasti sisäänpäin kääntyneellä kurssillaan.
Vain tunnin mittainen Syd Barrett on ulkoiselta olemukseltaan kuin reaaliaikainen rock-konsertti, joka tiivistymisen sijaan etenee takaperin kliimaksista syventyvään taantumaan. Samalla se on kuin bändiin hajoamiseen johtava viimeinen harjoitussessio treenikämpällä.
Pohjimmiltaan tämä pieni ja koskettava näytelmä on ajan ja paikan ylittävä surumielinen kuvaus mielen pirstaloitumisesta ja sen palojen karkaamisesta niin kauas toisistaan, ettei asiaa voi mitenkään korjata läheisten maanittelulla – eikä millään muuallakaan.
